Anni Kirvesvuo, päiväkirjamerkintä.
Tänään mietin, miten kaikki alkoi. Kun appeni, Sirkka Koskinen, tuli taas käymään ja haukkui ruoan. “No, kultaseni, tätä ei kyllä voi syödä! Liian suolaista, ja liha on kuin kengänpohja. Vai oliko kätesi taas tärisseet kokatessa, vai etkö vain välitä rakkaasta miehestäsi?” Hänen äänensä oli hunajainen, mutta sanat kuin talvisen terävä kirves. Olisin halunnut vain kadota.
Sirkka työnsi syrjään lautasen, jossa oli hernekeittoa, jota olin keittänyt kolme tuntia. Olin käynyt Hakaniemen torilla valitsemassa juuri oikea naudanliha, kuullottanut sipulit, porkkanat, kaikki niin kuin Jukka tykkää. Sirkka kaivoi esille nenäliinapaketin, pyyhki suupieliään vaikka ne olivat ihan puhtaat ja katsoi minua silmälasiensa yli. Hänen katseessaan oli jonkinlainen pettymys, vastenmielisyys ja varmuus siitä, että hän oli oikeassa.
Seison keittiössä, pyyhe kourassa. Olen nelikymppinen, johdan logistiikkatiimiä suuressa yrityksessä Helsingissä, minulla on vastuullinen työ, mutta Sirkan edessä tunnen olevani taas koulutyttö, joka saa huutia.
“Jukka, mikset sano mitään?” Sirkka kääntyi poikansa puoleen. “Tykkäätkö tästä keitosta? Mahanihan siitä tulee kipeäksi! Olet hakenut lääkäriltä apua vatsavaivoihin lapsesta asti ja nyt vaimosi laittaa sinut hautaan huonolla ruokakulttuurilla.”
Jukka istui hiljaa, tuijotti lautanseensa. Hän on hyväsydäminen, mutta äidin tahdon edessä aina avuton. Lapsena Sirkka määräili, nyt syyllistää ja pelottelee terveydellä.
“Mä kyllä pidän tästä”, Jukka mutisi, “kiitos, Anni.”
“Pidät? Sinä et tiedä paremmasta viikonloppuna tulette meille, ja teen kunnon kalakeiton. Tämä”, Sirkka irvisti, “vie vaikka koirille ei kyllä, sääli eläimiä.”
Hengitin syvään, kymmenen laskin mielessäni. Tätä on ollut jo monta kertaa. Sirkka tulee kuin syysmyrsky yllättäen, tuhoa jättäen. Hänellä on avaimet, jotka Jukka antoi “varmuuden vuoksi”, ja hän käyttää niitä surutta. Saattaa tulla käymään, kun kukaan ei ole kotona, ja järjestellä kaappeja.
Kerran tulin kotiin aikaisin ja löysin Sirkan makuuhuoneesta siivoamassa komeroa. “Mitä teet?” kysyin.
“Teen järjestystä. Sinulla on alushousut ja sukat sekaisin epähygieenistä! Lakanoita ei taitella feng shuin mukaan, siksi riitelette.”
“Me riitelemme vain silloin, kun sinä tulet,” lipsautin.
Siitä tuli kunnon riita. Sirkka otti sydänlääkettä, soitti Jukalle, dramatisoi, että minä haluan hänen kuolevan. Jukka pyysi minua olemaan hellä, “mamma haluaa auttaa.”
Mutta tuo “apu” tukahdutti. Kaikki kelpasi kritiikiksi: liian tummat verhot, pölyinen matto, liian vanhentava kampaus, pojan kasvatuksen laiskuus. Pääkohde kuitenkin oli kotini hoito. Minä, joka teen pitkää päivää, en voinut pitää kotia sellaisessa kunnossa kuin kotirouvana jo kaksikymmentä vuotta oleva Sirkka.
Hernekeittokemian jälkeen ilta meni hiljaa. Kun Sirkka lopulta lähti, tuoksu kostenvaleriaanalle jäi samoin raskas tunnelma keittiöön.
“Jukka, en jaksa enää,” sanoin hiljaa, kun hän tuli hakemaan vettä. “Hän satuttaa minua.”
“Anni, hän on vanha. Opettajan luonne, rakentaa järjestystä. Älä ota sydämelle. Hän rakastaa meitä, omalla tavallaan.”
“Rakastaa? Hän sanoi, että yritän myrkyttää sinut. Onko se rakkautta?” Katsoin Jukkaa silmiin. “Ota siltä avaimet pois.”
Jukka vetäytyi kuin lyöty. “Kuinka voisin? Hän loukkaantuu. Sanoo, että piilotamme häneltä. Ei, Anni, et voi. Kestetään ei hän nyt joka päivä tule.”
Tajusin, että tukea ei ole. Jukan napanuora äitiin oli muuttunut teräsköydeksi vuosien aikana. Minun oli toimittava.
Tilanne kärjistyi kuukautta myöhemmin, kun syntymäpäiväni lähestyi. Päätin pitää juhlat pienesti, vain muutama ystävä ja omat vanhemmat. Sirkka, totta kai, kutsuttuna en kutsuisi, jos haluaisin sotaa.
Valmistelin kaiken tarkasti. Otin vapaata töistä, tilasin kakun tunnetulta leipurilta, marinoin ankkaruoan uuteen reseptiin, kiillotin lasit. Halusin, että tällä kertaa ei olisi mitään valittamista. Koti kiilsi, tuoksui kuusi ja mandariini.
Vieraat tulisivat kuudelta. Viideltä, kun hääri paljain jaloin keittiössä, kuulosti avaimenpyöräys. Sirkka tuli sisään ei yksin, vaan mukanaan naapurinsa, Elvi Savolainen, utelias ja puhelias täti.
“Tulimme aikaisemmin!” Sirkka kailotti. “Elvi halusi nähdä, miten teillä täällä keskustassa asutaan.”
Jähmetyin salaattiastia kädessä.
“Hei, Sirkka, voisitteko riisua kengät pesin juuri lattiat.”
“Älä hössötä,” Sirkka tuhahti. “Tuolla on kuiva keli. Ei ole niin herkkä lattia. Elvi, katso, tuo kattovalaisin pölyä siinä vaikka tomaattia istuttaa.”
Elvi ihmetteli eteistä, naksutteli kieltä. Sisällä suuttumus kuohahti: laitoin salaattiastian sivuun.
“Sirkka, me emme pyytäneet vieraita tutustumaan asuntoon. Meillä on juhlat tulossa, en ole edes pukeutunut. Miksi toit Elvin?”
“Ei hän ole vieras! Elvi on kuin sisar. Lisäksi tulin auttamaan tiedänhän, ettet aina ehdi.”
Sirkka suuntasi keittiöön, Elvi perässä. Juoksin heidän perään. Näky järkytti: Sirkka avasi uunin, jossa ankka kypsyi, painoi luukun kiinni.
“Arvasin! Palaneen käryä pilasit ruoan. Onneksi toin varmuudeksi omat kotlettini!”
Sirkka heitti pöydälle valkoiselle pöytäliinalle ison emalikattilan, jonka toi muovikassissa.
“Tässä kotletteja kotitekoisia, höyrytettyjä, terveellisiä. Ankasi voit viedä pois. Salaateissa vain majoneesia. Tein vinaigrettiä.”
Hän alkoi asetella muovirasioita omien kattauksieni päälle, siirsi lautasiani syrjään.
“Mitä teette?” ääneni tärisi, mutta siinä oli terästä. “Ottakaa pois. Tämä on minun syntymäpäiväni. Minun pöytäni. Minun sääntöni.”
Sirkka pysähtyi kurkkupurkin kanssa. Käänsi katseensa kasvot vääntyivät kiukkuun.
“Miten puhut minulle? Yritän pelastaa sinulla kädet eivät toimi, aina palaa ruoka. Vieraat tulevat nälkäiset jäävät. Kiitä etten jätä teitä pulaan. Jukka valitti närästyksestä!”
Viimeinen pisara. Jukan mainitseminen täytti mittani. Sisälläni napsahti jotain: pelko, syyllisyys, tarve olla hyvä kaikki katosi, tilalle tuli rauhallinen päättäväisyys.
“Ulos,” sanoin hiljaa.
“Mitä?” Sirkka hämmentyi.
“Ulos meidän kodista molemmat. Heti.”
“Oletko juonut?” Sirkka katsoi Elviä. “Elvi, kuulitko? Hän heittää meidät ulos!”
“En ole juonut,” menin pöydän luo, otin kattilan ja annoin sen Sirkan käsiin. “Olen vain kyllästynyt. Kyllästynyt teidän töykeyteen, jatkuviin valituksiin, siihen kuraan, jonka tuot elämääni. Tämä on meidän koti, maksan tästä Jukan kanssa lainaa. Tässä et ole emäntä. Et koskaan.”
“Soitan Jukalle! Hän näyttää sinulle äidin arvon!”
“Soittakaa samalla voitte lähteä.”
Työnsin heidät kirjaimellisesti eteiseen. Sirkka vastusteli, huusi kiittämättömyydestä kirosi vielä, mutta en antanut periksi. Avain ojossa.
“Ja avaimet,” sanoin.
“En luovuta tämä on poikani asunto!”
“Sitten vaihdan lukot tänään. Jos tulette ilman kutsua, soitan poliisit. En vitsaile. Ylitit kaikki rajat.”
Suljin oven heidän nenänsä edestä. Istuin hetken lattialla oven vieressä kädet tärisivät, sydän hakkasi. Olin tehnyt sen, mistä haaveilin vuosia, mutta pelko jälkiseurauksista nousi.
Jukka saapui puolen tunnin päästä, kalpeana.
“Mitä teit?! Äiti soitti, verenpaine nousi, ambulanssi kävi! Hän väitti, että heitit kattilan päin naamaa! Oletko järjissäsi?”
Istuin olohuoneessa, juomassa vettä. Olin ehtinyt vaihtaa mekkoon ja korjata meikin.
“Äitisi liioittelee taas en töytäissyt. Pyysin vain lähtemään. Kattilan annoin hänelle.”
“Pyysit lähtemään syntymäpäivänä? Äitiä? Miksi?”
“Koska hän kutsui minua surkeaksi, pilasi pöytäni, haukkui ruoan ja sanoi, että sinä valitat hänen ruuista. Valititko, Jukka?”
Jukka hiljeni, käänsi katseensa.
“No… mainitsin vatsavaivan kerran. En sanonut, että se johtuu Annista. Äiti päätteli omiaan. Anni, hän on vanha! Olisit voinut olla hiljaa. Nyt hänellä on verenpaine, entä jos halvaantuu voitko antaa itsellesi anteeksi?”
“Entä jos minä halvaannun? Olen ollut stressaantunut kymmenen vuotta äitisi tulee ja tuhoaa itsetuntoni. Sinä katsot vierestä. Tänään valitsin itseni ja meidän perheen. Jos hän olisi jäänyt, olisin hakenut avioeroa jo tänään.”
Jukka istahti sohvalle, käsi pään ympärillä.
“Mitä nyt? Hän sanoi, ettei tule enää koskaan. Hän uhkaa meitä.”
“Hyvä. Sitä halusin.”
“Minun täytyy käydä hänen luona hänellä voi olla hätä.”
“Mene jos haluat. Mutta jos syytät minua, tai annat taas avaimia, eroamme. Olen tosissani. Rakastan sinua, mutta myös itseäni.”
Jukka lähti. Juhlat pidettiin vain lähimmäisten kesken ystävät, omat vanhempani. En kertonut mitään tapahtuneesta, mutta kaikki huomioivat rauhallisuuteni. Ankka onnistui vastoin appeni ennustuksia.
Jukka palasi myöhään, valeriaanalta tuoksuen.
“Kuinka meni?” kysyin sängyltä.
“Verenpaine saatiin alas. Lääkärit sanoivat, että ei hätää. Hän dramatisoi.”
Nostin kulmiani.
“Mitä sanoit?”
Jukka huokaisi, istui vuoteen reunalle.
“Kun olin siellä, hän valitti kaikesta ei sinusta, vaan minusta. Paidasta, painosta, äänessäkin vika. Pyysi kattovalaisimia pyyhkimään, melkein putosin tikkaalta. Tajusin hän on oikeasti raastaja. En ole vain huomannut, koska totuin. Mutta tänään näin hän todella on kohdellut sinua väärin.”
Hän painoi pään olkapäähän.
“Anteeksi, Anni. Olen ollut tyhmä. Pelkäsin sanoa vastaan, pidin äitiä pyhänä. Hän käytti sitä hyväkseen.”
Silitin hänen päätään. Jää alkoi sulaa.
Puoli vuotta meni rauhallisesti. Sirkka piti lupauksensa ei tullut kylään. Hän soitti vain Jukalle: pyysi ostamaan lääkkeitä, maksamaan laskuja. Anni nautti hiljaisuudesta: tavarat pysyivät paikoillaan, kattiloita ei tarkasteltu, kaappien pyyhkimistä ei pelätty.
Mutta elämä eteni kesällä Sirkka kaatui mökillä, jalka murtui. Naapuri soitti. Jukka meni auttamaan minä jäin kotiin, pakkaamaan sairaalakassia.
Kun Sirkka pääsi kotiin, heräsi kysymys: kuka hoitaa? Kipsissä hän ei selvinnyt yksin.
“Kotiimme en ota häntä. Älä edes pyydä. Voin palkata hoitajan, teen ruokaa ja toimitan mutta asumaan hän ei tule.”
Jukka ei vastustanut muisti lupaukseni.
Palkkasin hoitajan, mukavan naisen nimeltä Martta. Tein itse keittoja, höyrykotletteja (kohtalon ironia!), leivoin piiraita ja toimitin ne Jukan tai kuriirin kautta. En käynyt Sirkan luona.
Parin viikon päästä Jukka tuli kotiin silmät pyöreinä.
“Arvaa, mitä hän sanoi.”
“Että myrkytin keittoon?,” naurahdin.
“Ei hän söi juustokakkuasi ja sanoi: ‘Anni tekee paremmin kuin Martta. Martta palaa ruoka Annilla aina tuoreita raaka-aineita.'”
Nauroin. Se oli voitto ei täydellinen, mutta myönnytys.
Kun kipsi poistettiin, Sirkka alkoi liikkua keppien varassa. Hän soitti ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen näytöllä “Sirkka Koskinen”.
Epäröin hetken, mutta vastasin.
“Hei?”
“Heissan, Anni,” Sirkan ääni oli poikkeuksellisen pehmeä. “Halusin kiittää hoitajasta ja keitoista. Jukka sanoi, että sinä teit.”
“Kiitos, Sirkka. Toivottavasti voit paremmin.”
“Paranen”, tauko. “Tiedätkö, ehkä olen ylittänyt rajan. Vanha olen, luonne muuttuu. Yksinäistä, siksi sekaannun.”
Olin hiljaa. En uskonut ihmeelliseen muutokseen ihmiset eivät muutu seitsemässäkymmenessä vuodessa, mutta myönnytys oli askel.
“Tulkaa lauantaina teelle leivon piirakkaa. En kritisoi, lupaan. En kutsu Elviä.”
Katsoin Jukkaa hän kuunteli toiveikkaana.
“Hyvä on, Sirkka. Tulemme. Mutta ehdot.”
“Mitkä?” Sirkka epäili.
“Ei neuvoja kotiaskareista. Ei avaimia meidän kotiin. Tavataan vain teidän luona tai neutraalissa paikassa. Meille tulet vain kutsusta.”
Puhelimessa hiljaista. Sirkka pureskeli ehtoja aiemmin olisi räjähtänyt, kipannut luurin, kiroillut. Yksinäisyys ja avuttomuus olivat kai opettaneet jotakin.
“Hyvä,” hän myönsi. “Mutta teen silti paremmat kaalipiirakat kuin sinä.”
“Se on totta,” hymyilin. “Teidän kaalipiirakka on paras.”
Menimme kylään tunnelma varautunut, kuin miinakentällä. Sirkka yritti välillä sanoa jotakin kitkerää asustani, mutta pysähtyi katseeni edessä. Piirakka oli oikeasti mahtava.
Palasimme kotiin kävellen puiston halki.
“Anni,” Jukka puristi käteni, “olen ylpeä sinusta. Sinä teit sen, mitä en voinut kolmekymmentä vuotta kasvatit hänet.”
“Piirsin rajat, Jukka. Se on itsensä kunnioittamista. Ja tiedätkö, ehkä hän kunnioittaa minua myös. Tyrannit kunnioittavat vain voimaa.”
“Olen tyytyväinen, että sota on ohi.”
“Ei tämä rauha ole, kulta naurahdin. Tämä on aseistettu neutraalius. Mutta se riittää minulle.”
Nyt tapaamme Sirkan kahden viikon välein. Hän ei yritä enää järjestellä kotiamme pääsee vain olohuoneeseen, ja tulee vain juhlapäivinä, kohteliaana vieraana. Avain jäi hänelle palauttamatta. Olen yhä “huono emäntä” hänen mielestään en silitä sukkia, en pese lattioita joka päivä, mutta olen onnellinen nainen joka astuu kotiin ilolla.
Yhden kerran lajittelin vanhoja kaappeja käteeni osui se onneton kotlettirasia, jonka annoin Sirkalle syntymäpäivänä. Se oli palannut takaisin, kai Jukka toi joskus tuliaisena. Pyörittelin rasiaa hetken ja heitin roskiin. Menneisyyden tulee jäädä taakse. Nyt kukaan ei voi sanoa minulle, miten keitetään hernekeitto minun omassa kodissani.
