Nyt kun muistelen noita vuosia, tuntuu kuin olisin elänyt toisen elämän. Olin kotirouvana kahdeksan vuotta, en siksi että olisin sitä itselleni unelmoinut vaan asiat vain menivät niin. Minulla oli kaksi lasta, mies joka teki pitkää päivää, ja koti joka ei koskaan ollut täysin kunnossa. Heräsin joka päivä jo 5.30 aamulla, ennen kuin kukaan muu ehti herätä valmistin aamupalan valmiiksi keittiössä.
Kello seitsemän mennessä olin jo pessyt astiat, lakaissut olohuoneen, pedannut sängyt ja puoliksi laittanut päivän lounaan. Kun mieheni lähti töihin, hän sanoi usein: Ole huoletta kotona. Ikään kuin kotona oleminen olisi lepoa. Kun suljin oven hänen perästään, alkoi arjen toinen työvuoro: pyykinpesu, lattioiden luuttuaminen, kylpyhuoneen siivoaminen, lelujen kerääminen, kaupassa käynti ja lasten hakeminen koulusta.
Kun lapset tulivat kotiin, lepoa ei ollut. Kotitehtävät, iltapala, riitelyä ja nuhtelevaa huutoa, taas likaisia vaatteita. Sillä välin mieheni saapui kotiin väsyneenä ja istui selaamaan puhelintaan. Jos pyysin apua, hän vastasi: Minä teen töitä koko päivän. Kun kerran sanoin hänelle: “Minä teen myös,” hän suuttui, sanoi että liioittelen enkä tiedä miltä oikea väsymys tuntuu.
Eräänä päivänä sanoin ääneen haluavani palata töihin. Halusin saada omat eurot, lähteä kodin ulkopuolelle, tuntea että olen hyödyllinen muutenkin kuin siistinä ja puhtaana pitämisessä. Hän vastasi: Kuka sitten hoitaa lapset? Miksi sitten menimme naimisiin? Tuo on itsekästä. Myös anoppini puuttui asiaan ja sanoi, että hyvä vaimo on kotona.
Tunsin itseni näkymättömäksi. Kukaan ei kysynyt, kuinka voin. Kiitosta en saanut. Jos ruoka oli liian suolaista siitä valitettiin. Jos koti oli sekainen minun syyni. Jos lasten arvosanat heikkenivät taas minun syyni. Kaikki tuntui kaatuvan minun niskaani.
Muistan yhden illan tiskasin astioita kymmeneltä, selkä kipeänä, kun kuulin mieheni sanovan puhelimessa: Vaimoni ei käy töissä, hän vaan on kotona. Pudotin lautasen altaaseen ja itkin hiljaa keittiössä.
Nyt olen väsynyt. Väsynyt työhön, josta ei makseta palkkaa, jossa ei ole työaikaa, eikä tunnustusta. Väsynyt tuntemaan, että elämäni on sidottu neljän seinän sisään. Väsynyt olemaan vain “kotirouva”.
En tiedä enää mitä tehdä. Jatkaako tätä, vaatia muutosta, vai etsiä töitä vaikka se aiheuttaisi hankaluuksia avioliittooni.
Onko kotirouva oikeasti etuoikeutettu, vai raskas rooli, jonka yhä moni ohittaa sitä pohdin yhä vuosienkin jälkeen.
