Oli kuin olisin unessa, jossa elämän polku kulki aivan omia latujaan, eikä avioliitto tai lapset koskaan tarttuneet mukaan tarinaan. Nyt olen 57-vuotias, ja juuri äskettäin oli syntymäpäiväni outo juhla, jonka vietimme vain kahdestaan, äidin kanssa. Kutsuvieraslista oli tyhjä, sillä ystäviä ei ole, eikä meillä ole sukulaisia, joilta odottaisimme halausta.
Me asumme yhdessä, tukien toisiamme hiljaisessa kerrostalossa Helsingissä, kuin kaksi kalastajaa sumuisella järvellä. Äitini, Hilja, on jo 86-vuotias, mutta minä en tiedä, missä kuljen, kun hän joskus häipyy kiemurtelevien unien taakse. Hän voi kuitenkin hyvin! Vaikka jokainen vuosi syö vähän voimista, hän ei koskaan luovuta vaan lähtee yksin kävelemään Hakaniemen rantaan, missä puut kumartuvat tuulelle oudosti.
Minäkin olen eläkkeellä, mutta työ maan alla jatkuu, sillä meidän eläkkeemme eivät riitä arjen hattaraiseen hintaan, kun eurojen sijaan pitää laskea senttejä. En kuitenkaan masennu onhan minulla rakas äiti. Muistan, että muilla ihmisillä on vielä vaikeampaa: jollakulla ei ole ollenkaan kotia, sukua, eikä rahaa.
Me Hiljan kanssa elämme rauhallisesti. Illalla haudutamme teetä, koukutamme villalankoja, katsomme vanhoja suomalaisia elokuvia ikään kuin ne olisivat pehmeitä pilviä, joille voimme laskea pään. Viikonloppuna leivon karjalanpiirakoita, ja kutsun naapurit meille. He kertoilevat suvustaan ja arjesta, johon liittyy saunavuoroja ja kummallisia juhlia. Iloitsen muiden onnea, kuin se olisi lumihiutale, ja pyydän hiljaa, että minä ja äiti saamme välttyä elämän kolhuilta.
Tässä me kuljemme tuntuu kuin elämä olisi ulappa, jonka yllä haluan kellua Hiljan kanssa niin pitkään kuin unen outo, pohjoinen virta antaa.
