Kun täytän kolmekymmentä, saan vihdoin ostettua itselleni kaksion Helsingistä. Asun siinä yksin, enkä vuosien varrella ole löytänyt rinnalleni sopivaa aviomiestä tai -vaimoa. Tiedättekö, mikä minun mielestäni on suurin syy vaikeuksiini rakkauselämässä? Se, että omistan asunnon.
Nykyään suomalaiselle naiselle on haastavaa olla samaan aikaan itsenäinen ja naisellinen. Voisin jakaa kaikki treffikumppanini kahteen ryhmään:
1. Onko sinulla oma asunto? Loistavaa, muutetaan yhteen eikä minun tarvitse miettiä asuntoasioita. Tällainen mies ei halua nähdä vaivaa eikä kunnianhimoa työnsä suhteen, vaan on valmis rakentamaan perheen kanssani “valmiiden latujen” päälle. Asuntoasia ratkaistu, eikä hän kaipaa autoakaan, yhteiskäytöllä pärjätään. Hän ei koe tarvetta saavuttaa elämässään enempää.
Kun juttelen tämän tyyppisten miesten kanssa, minulle tulee olo, että he sopisivat paremmin lapsikseni kuin puolisokseni. Tällainen mies pitää ruokkia, hemmotella, huolehtia siitä, ettei hän lähde pois en kaipaa sellaista “onnellisuutta”. Mieluummin hankkisin kissan, vaikka maatiaisen nimeltä Sulo, ja käyttäisin vapaa-aikani harrastuksiin.
2. Onko sinulla asunto? En tule kylään, asun mieluummin vanhempieni kanssa Vantaalla tai mennään mökille mummolaan. Tai myydään asuntosi ja ostetaan uusi yhdessä tämä on kaikkein paras ehdotus heidän mielestään. Olen nähnyt niin paljon vaivaa oman kodin eteen, että ajatus asunnon myymisestä tuntuu mahdottomalta. Ehdottaisipa mies edes maksavansa lainaa, mutta ehei. Koska minulla on hyvä palkka, hoidan kyllä asuntolainani mies vain “auttaa miten voi”.
Entä jos jäisin äitiyslomalle? Sittenkin minun pitäisi kantaa taloudellinen vastuu. Pahinta on, että kun asuntolaina joskus tulee maksettua ja saan luvan hankkia lapsia, olen jo reilusti yli neljänkymmenen. Tärkeintä on, etten rasita miestäni omilla ongelmillani, ja hän saa elää huoletonta elämää.
Yhä useammin ajattelen, että on helpompaa hakea kolmevuotias lapsi lastenkodista kuin löytää mies, jota ei pelota ajatus perheen perustamisesta. Vaikka menisin joskus naimisiin, joudun kuitenkin elättämään itseni, selvittämään kaikki ongelmat ja vielä rakastamaankin itseäni. Miksi siis tarvitsisin siihen kaiken keskelle vielä miehen?
Nyt olen oman kotini ja elämäni emäntä. Minulla on kaunis, juuri remontoitu kaksio, runsaasti tilaa itselleni ja harrastuksilleni. Joskus haaveilen perheestä rakkaasta ihmisestä vierelläni mutta todellisuus murskaa haaveet nopeasti. Kerronpa yhden esimerkin, joka sattui minulle jokin aika sitten.
Rakastuin erääseen mieheen, jonka tunsin entuudestaan, ja vaikutti siltä, että hänkin oli minusta kiinnostunut. Katselimme yhdessä elokuvaa luonani ja teki mieli tilata pizza. Ajattelin, että tämä olisi hyvä tilaisuus hoitaisiko hän edes tämän osuuden treffistä? No, hän suostui: meni käytävään vastaanottamaan pizzan ja maksoi siitä, mutta minun antamillani rahoilla. Samalla romahti sekä yhteydenpito että mahdollinen lämpö välillämme.
Ehkä vika on minussakin. Ystäväni sanovat, ettei olisi pitänyt tarjoutua maksamaan pizzaa. Olin utelias, hyväksyisikö hän rahat vai kieltäytyisikö. Minulle summa ei ollut iso, mutta eihän tässä ole ensisijaisesti kyse rahasta…
