Juhlien valmistelut voivat olla kiireisiä ja stressaavia, mutta usein kaiken hälinän keskellä piilee ilo: läheiset kokoontuvat, odotetut vieraat saapuvat ja yhdessäolo täyttää kodin naurulla. Haluan kertoa teille yhden suomalaisen naisen tarinan hän toivoi sydämestään, että saisi viettää pyöreitä vuosiaan perheensä kanssa.
“Olin suunnitellut syntymäpäiväjuhliani yli viikon ajan. Täytin 60 vuotta pari päivää sitten. Odotin innolla, että kaikki rakkaani saapuisivat luokseni, ja panostin valmisteluihin koko sydämestäni. Koronan vuoksi ravintolaan meneminen ei tullut kuuloonkaan, joten päätin järjestää juhlat kotona.
Asun tyttäreni Kaisan kanssa Kaisa on nyt 31-vuotias, mutta vielä naimaton. Poikani Jarkko on naimisissa ja hänellä on pieni tytär. Jarkko täytti hiljattain neljäkymmentä. Halusin niin kovasti viettää syntymäpäivääni lasteni ja lapsenlapseni seurassa. Kävin marketissa ostamassa ruoat ja suunnittelin menun tarkkaan: valmistin erilaisia alkupaloja, kolme salaattia, kaalilaatikkoa, lihaa ja tietenkin täytekakun. Kutsuin kaikki lauantaina, että varmasti olisi sopiva päivä jokaiselle eikä kenelläkään olisi muita menoja.
Mutta tuona lauantaina en saanut ketään seuraani. Poikani ei vastannut soittoihini. En ymmärtänyt mistä oli kyse, eikä kukaan ilmoittanut mitään. Olin hyvin pettynyt, koko päivä meni pilalle ja kyynel vierähti poskelle. Koko koti oli täynnä herkkuja, mutta kukaan ei tullut jouduin keräämään ruoat pois katetulta pöydältä, johon kukaan ei istunut. Miten omat lapset saattoivat tehdä näin äidilleen? Kaisa yritti lohduttaa minua, mutta en saanut rauhaa. Sunnuntaina päätin mennä Jarkon kotiin kysymään, miksi he eivät tulleet.”
“Jouduin kasvattamaan lapseni yksin mieheni lähti aikoinaan töihin Ruotsiin eikä hänestä kuultu sen jälkeen. Vanhempani auttoivat ja yhdessä onnistuin ostamaan pienen, kaksion Helsingistä. Kun Jarkko täytti kolmekymmentä ja meni naimisiin, he muuttivat yhdelle huoneista, Kaisa asui toisessa ja minä otin viereisen pienen kamarin. Yhteiselo oli välillä ahdasta, mutta halusin tukea nuorta perhettä.
Näin me elimme kahdeksan vuotta. Jarkon tytär syntyi, olin hänelle läheinen hoitaja. Kun miniäni äiti menehtyi, häneltä jäi yksiö, joka tuli minulle. Remontoin kämpän perusteellisesti, jonka jälkeen päätin antaa sen Jarkolle ja hänen perheelleen. Siitä lähtien tapasimme harvemmin, mutta vietimme sentään juhlia yhdessä.
Ja nyt, kun oli minun pyöreät vuoteni, Jarkko ei tullut. Ensimmäistä kertaa koskaan tapahtui näin! Olin heidän ovellaan jo kymmeneltä aamulla, sydän täynnä huolta ajattelin, oliko sattunut jotain vakavaa. Otin kassillisen eilisiä ruokia mukaani ajattelin, jospa syötäisiin yhdessä edes nyt. Oven avasi miniäni, selvästi harmissaan siitä, että herätin heidät. Hän kysyi heti eteisessä, miksi olin tullut.”
“Kävi ilmi, että Jarkko itse nukkui vielä rauhassa. Kun hän heräsi, hän tarjosi minulle teetä. Kysyin, miksi he eivät saapuneet juhliin, joihin olin kutsunut heidät jo hyvissä ajoin, ja miksi poikani ei ollut vastannut yhteenkään puheluun. Jarkko oli hiljaa, mutta miniäni vastasi molempien puolesta. Kävi ilmi, että hän kantaa minulle kaunaa siitä, että he asuvat yksiössä, kun minä asun kolmiossa, ja tila ei kuulemma riitä toiselle lapselle. Siinä se kiitos sitten oli. Koko elämäni tein pojalleni kaikkeni ja annoin hänelle asunnon ja silti hänelle ei riitä mikään.
Elämä opetti tämän juhlan myötä: ensin pitää osata pitää huolta itsestään, eikä unohtaa omia tarpeitaan muiden kustannuksella. Silloin sydänkin pysyy lämpimänä ja kiitollisuus voi kasvaa aidoksi, ei velvollisuudeksi. Jokainen parhaimmillaan rakentaa oman onnensa ja vain harvat muistavat, kenelle sitä on velkaa.Kävellessäni kotiin, tunsin aluksi vain tyhjyyttä, mutta vähitellen mieleni alkoi keventyä. Katsoin ympärilleni: kirkas kevätaurinko valaisi katuja, puihin oli ilmestynyt ensimmäisiä vihreitä silmuja. Kaisa tuli minua vastaan ovella, ja yhdessä sytytimme kynttilän keittiöön. Hän katsoi minua varovasti ja kysyi, haluaisinko vielä juhlia edes vähän kahdestaan, meidän kahden naisen kesken, joita elämä ei ollut kaatanut, vaikka se oli välillä kolhinut.
Lapsenlapseni piirros oli unohtunut takin taskuun. Otin sen esiin, silittelin silmilläni värikkäitä viivoja ja tajusin, että elämäni tärkeimmät juhlahetket eivät koskaan olleet löytyneet täydellisistä päivistä vaan siitä, että joku jakaa ne kanssani, vaikka vain pienessä keittiössä, harmaan arjen keskellä.
Nostimme maljan ei pettymyksille, vaan uudelle alulle, omille rajoille ja sille lempeydelle, jonka päätin tästä lähtien säästää myös itselleni. Keittössä kaikui nauru. Siinä hetkessä päätin: ensi vuonna juhlin syntymäpäiväni juuri niin kuin haluan, sillä ilo ei aina tarvitse suurta joukkoa, ainoastaan avointa sydäntä. Ja ehkä, aivan salaa, elämä vielä yllättää lempeästi kun uskaltaa antaa itselleenkin juhlan arvoista aikaa.
