Muutimme maalta kaupunkiin vuonna 1975. Ostimme silloin talon Helsingin reunamilta, pienen metsikön vierestä. Mutta talossa odotti yllätys. Kuten kaikki maalaiset, myös vanhempani olivat tottuneet auttamaan muita aina kun pystyivät. Siksi he suostuivat, kun vanhat omistajat pyysivät saada asua talossamme vielä muutaman viikon, kunnes heidän paperiasiansa saataisiin päätökseen.
Tällä perheellä oli valtavan kokoinen, arvaamaton koira. Emme halunneet ottaa sitä sisälle, sillä se ei ollut meille tuttu eikä luottanut kehenkään. Muistan tuon koiran vieläkin kuin eilisen päivän.
Viikko kului, sitten toinen, ja nyt oli jo kolmas menossa. Entiset omistajat nukkuivat puolille päivin, eivätkä juuri poistuneet, eikä ollut merkkiäkään että he olisivat lähdössä. Vielä pahemmalta tuntui heidän käytöksensä, aivan kuin talo olisi yhä heidän omansa. Erityisesti entisen omistajan äiti käyttäytyi näin.
Vanhempani muistuttivat heitä yhä uudestaan sopimuksesta, mutta muuttaminen siirtyi ja siirtyi.
Joka päivä he päästivät koiran ulos pihalle. Ei ainoastaan, että se päästeli tarpeensa minne sattui, vaan myös lapseni pelkäsivät mennä ulos ollenkaan. Koira hyökkäsi jokaisen kimppuun, joka liikkui pihalla. Vanhempani pyysivät monta kertaa, ettei koiraa päästettäisi irti, mutta heti kun isä lähti aamulla töihin ja sisarukseni kouluun, koira oli taas vapaana pihalla.
Lopulta juuri tuo koira auttoi isääni pääsemään eroon näistä röyhkeistä asukkaista.
Siskoni tuli koulusta kotiin, ja unohtaneena koiran läsnäolon avasi heti portin. Musta otus ryntäsi hänen päälleen, mutta onneksi hänen vahva villakangastakkinsa suojasi, eikä pahempaa ehtinyt sattua. Ainoastaan takki repesi. Koira saatiin kiinni ja laitettiin ketjuun. Siinä kaikessa hälinässä vanhat asukkaat syyttivät vielä siskoani, koska hän oli tullut tavallista aiemmin kotiin.
Mutta illalla kaikki muuttui! Isä ryntäsi suoraan töistä kotiin, riisumatta edes takkia, ja heitti ensimmäiseksi entisen omistajan äidin ulos portaille, päällystakki niskassa. Heti perässä tämä naisen tytär ja vävy syöksyivät ulos, sillä nopesti, etteivät edes ehtineet saada isältä komentoa. Kaikki heidän tavaransa lensivät perässä aidan yli, suoraan saviseen lätäkköön.
He yrittivät usuttaa koiraa isäni kimppuun, mutta se vain heilutti häntäänsä ja vetäytyi koppiinsa. Ei ollut aikomustakaan käydä häneen. Tunnin päästä koko heidän omaisuutensa oli ulkona, portti lukossa, ja koira seisoi aidan takana omistajiensa seurana, hännänpäässä kasa makkaraa ja leipää.
Ja niin meidän perheemme sai talon itselleen ja rauhan, joka Helsingissäkin voi joskus tuntua ansaitulta.
