Olen perheen ainoa lapsi, enkä koskaan tuntenut itseäni erityisesti hemmotelluksi, vaikka olin pitkään toivottu lapsi. Kun olin 23-vuotias ja viidennellä kuulla raskaana, mieleeni alkoi hiipiä epäilys siitä, olenko varmasti heidän biologinen lapsensa. Vanhempani ovat jo seitsemänkymppisiä, ja taloudellinen tilanteemme on suorastaan surkea. Asumme vuokrakaksiossa Helsingissä, ja tuntuu, ettemme millään selviä. Minä ja puolisoni opiskelemme molemmat ja teemme töitä sivussa, mutta rahat eivät kerta kaikkiaan riitä menoihin. Kahdesti vuokranmaksun viivästyttyä olemme olleet saada häädön, ja joudumme lainaamaan rahaa ystäviltä. Näin olemme päätyneet velkakierteeseen joskus on vaikea saada edes ruokaa pöytään, ja jatkuva taloudellinen stressi painaa päälle. Välillä vanhempani auttavat tuomalla ruokakassin.
Vanhempani haluaisivat meidän menevän naimisiin. Emme pitkään empineet, vaan marssimme suoraan maistraattiin, eikä siinä monia sanoja tarvittu. Sen jälkeen vanhemmat alkoivat hienovaraisesti vihjailla, että he haluaisivat lapsenlapsia. Äitini toisti yhä uudelleen, että minun täytyy saada lapsi, muuten käy niin kuin hänelle. Me puolisoni kanssa olimme kuitenkin sitä mieltä, ettemme ole vielä valmiit vanhemmiksi vastuu tuntui raskaalta, etenkin kun emme tienneet, riittävätkö rahat edes arjen pyörittämiseen.
Sitten vanhempani tekivät meille houkuttelevan tarjouksen. He lupasivat antaa meille kertyneen lapsilisänsä ja pienen pesämunan, jos saisin lapsen, ja sillä rahalla voisimme ostaa pienen mökin jostain Etelä-Suomen kylästä. He puolestaan muuttaisivat maalle, ja me saisimme pitää kaupungin keskustassa sijaitsevan vuokra-asunnon itsellämme. Mietimme asiaa puolisoni kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että tämä järjestely voisi helpottaa tilannettamme ei tarvitsisi enää pelätä vuokranmaksua ja pystyisimme ehkä ostamaan vaippa- ja ruokatarvikkeita enemmän. Äitini vakuutti myös, että hän hoitaisi vauvaa, jotta voisin jatkaa opintoja.
Lisäksi meille luvattiin taloudellista apua kaikkeen, mitä vauvalle tarvitaan. Nyt kun olen seitsemännellä kuulla raskaana, mikään tästä ei kuitenkaan ole toteutunut. Vanhempani eivät ole ostaneet edes yhtä pakettia vaippoja. Äiti soittaa usein ja kyselee valmisteluista, vaikka minulla ei ole varaa edes vauvan ensimmäisiin vaatteisiin. Äiti vain ehdottaa, että mieheni ottaisi vaikka kolmannen työn, jotta pärjäisimme. Yritän muistuttaa häntä lupauksista, mutta hän kieltää koskaan luvanneensa mitään ja toruu meitä typerinä päätöksistä.
Kun tyttäreni, jonka nimeksi annoimme Aino, syntyi, vanhemmillani oli taas puheissa tuttu lapsilisäraha ja omaisuuden järjestely, mutta minä ja puolisoni olimme jo päättäneet toimia toisin. Ostimme oman, pienen mutta rauhallisen kerrostaloasunnon Oulusta omin voimin ja ymmärsimme lopulta tärkeimmän: elämässä ei voi nojata muiden lupausten varaan. On opittava luottamaan itseensä ja tekemään ratkaisut omasta tahdostaan silloin kantaa myös niiden seuraukset.
