Olin viisi, mutta muistan päivän kuin utuisen unen, välähdyksinä lumisateen keskeltä. Isä istui pöydän ääressä ja selasi äidin puhelimesta löytämäänsä viestiketjua. Äiti oli kirjoittanut ystävälleen tapaavansa yhä satunnaisesti erään varakkaan miesystävänsä harvoin, mutta kuitenkin. Isäni taas teki siihen aikaan töitä niin vähällä palkalla, ettei sillä saanut edes niitä asioita, joita meillä jo oli liiaksi; kyllä meillä ruokaa piisasi. Liian vähän itselleen.
“Miten sinä kehtaat tonkia puhelintani?” äiti huusi, ja osasi heti hyökkäämällä puolustaa itseään paras puolustus on aina hyökkäys. “Sinun palkallasi ei eletä. Miten luulet, että meidän pöydässä on aina ruokaa?”
“Televisio on minun!” isä karjaisi.
“Se on teidän molempien!” äiti vastasi.
“Niin,” isä nyökkäsi, “Sinunkin. Ja liha, ja ja Eino. Otan kaiken mukaani.”
Olin pelokas. Vuoteen asti olin leijaillut riitojen ulkopuolella, mutten enää. Olin nyt osa tätä outoa näytelmää.
“Pirun Eino!” äiti sivalsi.
Sitten isä vei minut mukaansa. Outo, sumuinen tunne miksi äiti olisi jaksanut tapella minusta ison miehen kanssa? Isä kantoi minut puutarhaan ja leikki kanssani, ruokki ja nosti syliin. Oli talvi, lumi narskui jalkojen alla. Seisoin turkissani äidin edessä, ja oma lapsellinen ääneni sanoi: “Älä itke, äiti, tulen pian taas käymään.” Äiti rutisti minua, isä antoi sellaisen katseen, josta ymmärsin, että oli jo aika mennä. Hän pysähtyi eteisen ovella ja sanoi kuiskaten: “Tavataan käräjillä.” Ehkä lopulta molempien elämä meni hyvään suuntaan. Eron jälkeen äiti löysi toisen miehen ja unohti minut hetkeksi, eikä isäkään aikaansa hukannut: hän tapasi Aleksandran, liikemiehen tyttären.
Joskus vietin muutaman päivän äitini luona. Vanhemmat eivät puhuneet toisilleen, eikä isä koskaan antanut anteeksi äidille. Olin jo neljäntoista, kun monta kummallista ja suurta asiaa tapahtui: äiti tuli raskaaksi ja isä joutui vankilaan.
Isä oli palaamassa töistä, kun ajautui kulman takana tappeluun. Syy kaadettiin täysin hänen niskaansa ja hänet tuomittiin ankarasti. Erohetkellä isä sanoi: “Pitäkää kiinni toisistanne.” Aleksandra ja minä istuimme pitkään hiljaa ja yritimme ymmärtää kaiken. Elimme toisiamme tukien. Yhtenä iltana, jolloin Aleksandra keitti meille illallista, ovikello soi. Menin avaamaan ja oven takana seisoi äitini. “Pue päälle, lähdet kotiin,” hän sanoi.
“Eino, kuka siellä on?” Aleksandra huusi keittiöön.
“Tulin hakemaan poikaani!” äiti vastasi koleasti.
Aleksandra tuli, yritti koskea äitiä kevyesti olkapäästä ja ehdotti: “Tule sisään.”
Äiti pudisti kätensä pois ja tokaisi: “Varo, olen raskaana.” Näin Aleksandran kasvoilla kuukausien kipua hän ei voinut saada lapsia, asia oli aina ollut kipeä ja outo. Mutta hän, tyynenä ja ylpeänä, hymyili ja keitti teetä. Menin huoneeseeni, heidän istuessaan keittiössä.
“Ymmärrä minua, Maarit”, äiti parahti keittiössä, “Eino on ainut sukulaiseni. Kenelläkään muulla ei ole minua nyt. Hän on ainoa, joka voi auttaa minua. Sinulla on kaikkea, anna minun saada hänen seuraansa edes siksi aikaa, kun isä on poissa.”
En jaksanut enää kuunnella kotona. Astuin keittiöön ja sanoin: “Te revitte minua kahtia kuin leipäviipaletta. Ette tulleet ajatelleeksi, että minunkin mielipidettäni voisi kysyä? Ehkä olen itse jo päättänyt kenen luona asun.”
“Kaikki aikuiset itkevät ja vaativat,” Aleksandra sanoi lempeästi.
“En ole enää lapsi. Äiti, minä jään Aleksandran luokse. Sinulla on kaikesta jo tarpeeksi, meillä vain toisemme ja murheemme. Kouluni ja ystäväni ovat täällä. Olen pahoillani, mutta olen tehnyt päätökseni.”
Olin yllättänyt itsenikin ensi kerran puhuin äidille kuin aikuinen. Saatoin hänet bussipysäkille. Kun bussi ei vielä tullut, kysyin hiljaa: “Miten sinulla ja Mikko nykyään menee? Käyttekö enää tapaamassa toisia?”
“No, ei tässä nälkää nähdä”, hän vastasi vinosti hymyillen. Halasin kömpelöä äitiäni, nauroimme, ja tiemme erosivat.
Kotona rauhoitin Aleksandraa. Edessä oli pitkä, kummallinen matka. Odottaminen on nihkeää ja kylmää kuin kevättalven räntä.
