Olen tehnyt virheitä elämässäni, mutta suurin niistä elää edelleen kanssani, enkä tiedä mitä tehdä. Olin 25-vuotias, kun menin naimisiin miehen kanssa, jonka nimi on Tuomas. Hän on kaksi vuotta minua vanhempi. Silloin hän tuntui melkein kuin satumaiselta prinssiltä.
Tuomas toi minulle usein kukkia, antoi pieniä lahjoja, kantoi painavat kassini, emmekä koskaan riidelleet ja pystyimme aina ratkaisemaan kaiken rauhassa. Emme koskaan asuneet yhdessä ennen avioliittoa. Kumpikaan meistä ei ollut yhdessä asumisen kannattaja ennen naimisiinmenoa pidimme sitä turhana. Sitten vain menimme naimisiin. Äitini ja isäni antoivat meille rahaa häitä varten, mutta siitä summasta ei olisi riittänyt oman asunnon ostoon. En myöskään halunnut vuokrata miksi maksaa jollekin muulle, kuunnella jatkuvaa arvostelua siitä, miten asumme? Lyhyesti, Tuomaksen äiti ehdotti, että voisimme asua hänen luonaan. Hänellä on kaksi huonetta Helsingissä, isossa kerrostaloasunnossa, ja hän kaipasi seuraa. Miksei siis asuttaisi hänen luonaan?
Suostuin omasta tahdostani. Tuomaksen äiti vaikutti mukavalta ihmiseltä, joten oli helppo päästä yhteisymmärrykseen. Mutta heti kun menimme naimisiin ja muutimme anopin luo, sain tietää paljon enemmän miehestäni. Kävi ilmi, että hänen äitinsä piti häntä edelleen pienenä poikana. Kun hän asui äitinsä kanssa, hän ei tehnyt mitään kotitöitä. Aikuinen mies, ja hänen äitinsä pesi hänen alushousunsa ja sukkansa. Eihän se ole normaalia.
Kaikki mitä Tuomas teki, oli käydä töissä ja hoitaa omiaan. Kun aloin asua hänen kanssaan, kaikki kotityöt sysättiin minun harteilleni. Minun täytyi nyt laittaa ruokaa, siivota, pestä pyykit ja silittää. Tarvitsinko tätä? Anoppini ei puuttunut tekemisiini eikä tullut keittiöön, kun kokkasin, mutta se, ettei hän edes halunnut auttaa, sai minut tuntemaan, että olin heidän perheessään pelkkä palvelija.
Myöhemmin tuli vielä huonompia uutisia. Eräänä päivänä pistorasia syttyi palamaan, ja sammutin tulen. Pyysin Tuomasta irrottamaan vanhan pistorasian ja laittamaan uuden tilalle mutta hänelle se oli kuin korkeampaa matematiikkaa. Hän ei tiennyt miten pistorasia vaihdetaan. Kun piti vaihtaa lamppu, Tuomas pelästyi ja sanoi, ettei uskalla. Otin tuolin ja vaihdoin lampun itse. Kävi ilmi, ettei mieheni osaa tehdä mitään. Eikä hän edes halunnut oppia miksi vaivautua, jos voi aina pyytää jonkun ja maksaa. Mutta Tuomas ei tienaa tuhansia euroja, että voisi teetättää kaiken muilla.
Eniten minua raivostutti se, että anoppini kohteli poikaansa kuin seitsemänvuotiasta, ja hän vastasi ujo “äiti”-äänellä.
“Tuomas, laitoitko sukat jalkaan ja vaihdoitko kalsarit? Tuomas, pesitkö kunnolla?” Kun kuuntelin tällaisia keskusteluja, oli pakko pidätellä kuvotusta. Hän on aikuinen mies, ja hänen äitinsä kysyy, vaihtoiko kalsarit.
Rehellisesti sanottuna haluan todella erota. Mutta mitä teen sitten? Minulla ei ole omaa asuntoa, vanhempieni antamat eurot ovat jo loppu. En voi enää jatkaa tätä. Kuinka kauan voin sietää tätä hiljaisuutta ja surkeutta?
