Miksi sinä vain istut hiljaa? Olen mielestäni ollut täysin selvä. Joko rakennamme talon, tai meidän tiet eivät kohtaa enää. Minä olen mies, viisikymmentäviisi, haluan asua maalla, en betonikammiolla täällä! Veikko tömäyttää kahvikuppinsa niin, että kahvi roiskuu pöytäliinalle. Kuuletko minua ollenkaan, Maija?
Maija nostaa katseensa hiljaa lautaselta. Keittiössä tuoksuu paistetut lihapullat ja somehow myös valeriana, vaikka hän ei ole sitä vielä juonut. Ehkä tuo tuoksu on tarttunut seiniin näiden kahden viikon loputtoman kiistan aikana. Veikko istuu vastapäätä, puna kasvoilla, se sama jääräpäinen ryppy otsassa, joka joskus oli merkki miehisyydestä ja nyt vain suututtaa.
Kuulen sinua, Veikko, Maija sanoo rauhallisesti, taputtaa kahvitahran servetillä. Sinä haluat talon. Sen ymmärsin jo puoli vuotta sitten. En vain ymmärrä, miksi sen hinnan pitäisi olla minun asuntoni.
Taas “sinun”! Veikko huudahtaa. Kuinka kauan vielä jaetaan kaikkea? Me olemme perhe, vai mitä? Viisi vuotta yhdessä! Kaikki pitäisi olla yhteistä. Ja sinä roikut siitä yksiöstäs kuin punkki. Se seisoo tyhjänä, kerää pölyä, mutta voisimme jo tehdä perustukset!
Ei se ole tyhjä, Veikko. Siellä asuu vuokralaisia, ja ne rahat ovat hyvä lisä minun palkkani päälle. Ja myös sinun, koska ruokakaupassa ostokset menevät samaan jääkaappiin, Maija yrittää pitää äänen tasaisena vaikka sisällä kaikki tärisee.
Pari senttiä! Veikko torjuu. Mitä ne kaksikymmentä tuhatta euroa muka auttavat? Mutta omakotitalo se on oikea omaisuus! Pääoma! Sukutila! Ajattele vanhaksi tulemista. Istu penkillä kerrostalon pihalla, vai aamulla nautit kahvista verannalla, lintujen laulaessa, tuore ilma…
Maija katsoo ikkunasta. Ulkona hälyää iltaisen kaupungin kadut, valot vilkkuvat. Hän pitää siitä hälinästä. Hän pitää heidän kodikkaasta kaksiostaan, siitä miten metroon on viisi minuuttia, terveyskeskus on kadun yli ja tytär sekä lapsenlapsi asuvat viereisessä korttelissa. Hän on viisikymmentäkaksi ja työskentelee pienen yrityksen pääkirjanpitäjänä, eikä kaipaa kasvimaata, kaivoja ja lumityötä jossain kolmenkymmenen kilometrin päässä sivistyksestä.
Mutta Veikko kaipaa. Ja siitä unelmasta on vuoden aikana tullut pakkomielle.
Veikko, sinulla on tontti. Se on sinun, olet sen perinyt. Rakenna jos haluat, Maija toistaa jo sadatta kertaa argumenttinsa, joka aina suututtaa Veikon.
Millä “omilla”? hän kiihtyy. Tiedät, että bisneksessä on nyt hiljaista. Ei asiakkaita, sesonki ohi. Rahat ovat kiinni betoniin! Jos myymme sinun yksiön se on startti! Laitetaan seinät pystyyn, sisustuskin hoituu, ja sitten muutenkin minun töissäkin vilkastuu, maksetaan velat.
Maija nousee ja alkaa siivota pöytää. Hän tuntee tämän kaavan. “Sitten töissä vilkastuu”, hän on kuullut nämä viisi vuotta. Veikko tekee oviasennuksia, ja aina on väärä kausi: tammi, kaikki juo, touko, kaikki mökeillä, kesä, kaikki lomalla. Kodin tuloista vastaa hän. Se yksikin yksiö, jonka hän sai mummoltaan ennen avioliittoa, on hänen turvatyynynsä. Hän pitää sitä tytärtään, Kirsiä, tai vakavan sairauden varalta.
Nyt sinä välttelet minua? Veikko nousee ja estää pääsyn tiskialtaalle. Maija, olen ihan tosissani. Olen väsynyt. Tunnen oloni asumaan jonkun toisen kämpässä. Haluan olla oman talon isäntä. Jos et luota minuun, jos sinusta on liian paljon pyytää siitä sun asunnosta meidän yhteistä tulevaisuutta varten silloin meidän rakkaus ei ole mitään.
Rakkaus? Maija katsoo Veikkoa silmiin. Tämä on taloustiedettä. Ja järkeä. Myydä valmiin, likvidin asunnon keskustasta, jotta rahat menisi rakentamaan taloa pellolle, mikä voi kestää vuosia? Jos jotain käy, millä jatketaan rakentamista?
Sinä aina maalaat piruja seinälle! Veikko sanoo tuskastuneena. Asia on näin. Annan sinulle viikonlopun miettimisaikaa. Nyt on perjantai. Maanantaina soitat välittäjälle ja laitat asunnon myyntiin, tai mennään Maistraattiin ja haetaan eroa. En halua asua naisen kanssa, joka ei usko minuun ja pelaa selän takana.
Hän kääntyy, nappaa takkinsa eteisessä ja paiskaa oven niin, että viinilaseissa kilisee.
Maija jää yksin keittiön hiljaisuuteen. Vesihana tiputtaa: tip, tip, tip. Hän käy sulkemassa hanan voimalla. Kädet tärisevät. Ultimatum. Noinkin helposti. Myy omaisuutesi, tai minä lähden.
Maija istuu taburettille ja laskee pään käsiin. Viisi vuotta sitten, kun he tapasivat, Veikko tuntui lahjalta kohtalolta. Tyylikäs, hauska, kätevä käsistään. Hän osasi viedä ulos, toi kukkia, vei retkille. Ensimmäisen avioliiton jälkeen jossa mies joi Veikko tuntui tukimuurilta. Hän muutti Maijan luo yhden matkalaukun ja työkalulaatikon kanssa, ja aluksi kaikki sujui. Hän korjasi hanat, lattiapinnat, matkasivat yhdessä.
Mutta varoituksia oli. Nyt, tuossa keittiön hiljaisuudessa, ne muistuivat mieleen.
Kun hän pyysi rahaa “yrityksen aloitukseen”, Maija antoi, ja hän osti uuden virvelin ja sanoi: “bisnes odottaa”.
Kun hän mutisi, kun Maija auttoi tytärtä Kirsin taloudessa: “Sillä on mies, hänen pitää elättää. Meillä on akuuttia.”
Kun hän ei halunnut rekisteröidä Maijaa omalle mökilleen, kun tarvitsee verotusta varten, sanoen: “Se on vanhempien, mistä siitä tietää.”
Ja nyt hän vaatii myymään Maijan ennen avioliittoa saaman omaisuuden.
Maija nousee, kaataa itselleen teetä ja soittaa tyttärelleen.
Hei äiti! Miksi näin myöhään? Onko jotain tapahtunut? Kirsin ääni on iloinen, taustalla kuuluu lasten naurua lapsenlapsi kylvyssä.
Kirsi… Veikko antoi ultimatum. Myyn mummon yksiön hänen rakennusprojektiin, tai tulee ero.
Puhelimessa tulee hiljaisuus. Sitten Kirsi sanoo terävästi, ei omalla äänellään:
Äiti, älä edes ajattele.
Kirsi, hän sanoo, etten luota häneen. Että tuhoan perheen.
Äiti, käytä kirjanpitäjän päätä! Kirsi melkein huutaa. Minkälainen talo? Kenen nimiin menee? Tontti on hänen! Avioliitossa rakennettu talo on yhteinen, mutta tontti on hänen. Raha, minkä saat asunnosta, menee yhteiseen kassaan. Jos, Jumala varjelkoon, tulee ero, pystytkö todistamaan, että raha on sinun? Oikeudessa menee vuosia! Jäädät ilman asuntoa, hän jää taloon!
Kirsi, ymmärrän. Mutta… viisi vuotta. Olen tottunut. Pelottaa jäädä yksin.
Pelottavampaa jäädä yksin ja ilman asuntoa, äiti. Ja lainojen kanssa, jotka hän takuulla laittaa sinun nimiin remontoidessa. Muistatko hänen poikaa, Ari?
Ari? Mitä sitten?
No, Veikko soitti juuri miehelleni, pyysi lainaa. Ari ajoi auton hajalle ja tarvitsee korjausta, eikä isällä ole rahaa. Äiti, hänellä on ikuiset ongelmat. Veikko haluaa sinulta ratkaisun. Rakentaa talon, ja sitten sanoo: “Oi, Ari tarvitsee kodin, asuu talon yläkerrassa.” Sinä hoidat molemmat miehet syrjässä.
Keskustelu selvensi Maijan ajatuksia, mutta katkeruus ei hävinnyt.
Lauantai kului ahdistuksen merkeissä. Veikko ei tullut kotiin yöllä. Tuli vasta lounaalle, oli hiljainen, meni makuuhuoneeseen katsomaan TV:tä. Maija keitti keittoa. Hän halusi mennä juttelemaan, löytää kompromissin: “Aloitetaan saunasta, säästetään…”
Mutta sitten hän kuuli Veikon puhuvan puhelimessa. Ovi oli raollaan.
Joo, Ari, rentoudu. Mä hoidan asian. Äiti vänkää, mutta antaa periksi. Se roikkuu mun housuissa, pelkää että lähden. Se on vanha, kukaan ei tahdo sitä paitsi minä. Maanantaina ratkeaa. Myydään kämppä, saat heti tonnin, hoida ne pahat velat… Ja loput rakennukseen. Tontti on mun, talo on mun. Se… voi laittaa kukkia istutukseen.
Maija jähmettyi kauha kädessä. Veri pakeni kasvoilta.
“Vanha, kukaan ei tahdo.”
“Roikkuu housuissa.”
“Ratkaisen, painostan.”
Jokin napsahti ja katkesi sisältä. Se pieni side, joka piti hänen epäröintinsä kasassa, meni rikki kuin lasi.
Maija laittoi kauhan alas. Sammutti lieden. Keitto jäi vajaaksi, mutta sillä ei ollut enää väliä.
Maija meni eteiseen. Otti iso matkalaukku esille, se jolla olivat käyneet Turkissa kolme vuotta sitten. Avasi ja veti makuuhuoneeseen.
Veikko makasi sohvalla kännykkä kädessä. Nähtyään Maijan matkalaukun kanssa, hän virnistää.
Ootko nyt pakkaamassa tavarat? Ootko menossa häätämään vuokralaisia? Hyvä. Pitää totella kun mies puhuu järkeä.
Maija ottaa Veikon vaatekaapista vaatteet paidat, housut, villapaidat.
Mitä nyt teet? Veikko nousee kyynärpäille. Miksi otat mun kamppeet?
Pakkaan Maija sanoo rauhallisesti, heittää vaatteet laukkuun. Sinä halusit päätöksen maanantaihin mennessä? Ei tarvitse odottaa. Päätän nyt.
Sinä… sinäkö potkit mut ulos? hän istuu, kasvot venyy. Maija, oletko hullu? Vitsailin! Hieman painostin, että alat ajatella!
En vitsaile, Veikko. Nouse. Kerää sukat, kalsarit, ja työkalusi varastosta. Tilaan taksin sun soluasuntoon, vai missä olet kirjoilla? Ai, äidin luona Kanta-Hämeessä. Sinne sitten.
Et uskalla! hän nousee, kasvot punaisina. Tämä on myös mun koti! Viisi vuotta! Tapetit ja listat!
Listat? Maija hymyilee. Hyvä. Maksetaan listojen ja tapettien verran. Mutta sähkö, ruoka ja polttoaine, jotka kaikki maksoin vuosia, ei laskuteta. Se on “miehen huomiota”.
Maija, älä hulluile! hän yrittää syleillä, vaihtaa taktiikkaa. No, kuulin sua nyt. Et halua myydä ok. Otetaan laina? Mä teen, mutta sinä takaat…
Maija kääntyy pois, kuin vierasta kohtaan. Inhottaa, että ei huomannut viiteen vuoteen kenen kanssa elää.
Kuulin sinun puhelun Arin kanssa, Veikko. “Vanha”, “housuissa”, “ratkaisen painostaen”.
Veikko kalpenee. Silmissä pelko. Hän ymmärtää, ettei ole paluuta.
Hiivin kuuntelemaan?!
Olin omassa kodissa, omassa keittiössä. Ovi oli auki. Pakkaa. Tunti aikaa. Sitten vaihdan lukot.
Seuraava tunti oli kuin sumussa. Veikko uhkasi oikeudella, itki polvillaan, pyysi anteeksi. Kerran vihainen bulldoggi, hetken rähjäinen koira. Maija istui ja katsoi kuivin silmin. Ei harmittanut, oli vain häpeä siitä, että salli sellaista kohtelua.
Maija tiesi lainat. Koti ostettu kymmenen vuotta ennen avioliittoa. Yksiö perintö. Auto hänen nimissä, lainalla, hän maksoi. Veikon omaisuus: tontti pellolla ja vanha Lada, arvoltaan alle Maijan takin. Ei jaettavaa, paitsi lusikat ja haarukat.
Kun Veikko oli lähtenyt, Maija ei itkenyt. Hän lukitsi oven kahdesti ja laittoi ketjun. Keittiössä hän kaatoi keiton viemäriin, avasi ikkunan leveästi tuulettamaan Veikon hajuveden ja valerianan.
Maanantaina hän hakee eroa Maistraatista. Ystäväni tiedustelee kuukauden miettimisaikaa, mutta Maija kirjoittaa heti, ettei sovintoa tule.
Veikko ei luovuta. Odottaa kukkia töissä, hakee anteeksipyyntöä. Sitten tulee vihaisia viestejä, vaatii “korvausta menetetystä ajasta”. Sitten Ari soittaa ja uhkaa, että “pappa ottaa puolet”.
Maija vaihtaa numeron. Antaa lakimiehelle toimeksiannon. Kuten Kirsi ennusti, jaettavaa ei ole remontit eivät oikeuta osaan, ja kuitit puuttuvat, koska Maija maksoi kaiken.
Puoli vuotta myöhemmin.
Maija seisoo parvekkeella omassa kodissaan. Lämmin kesäilta. Lapset leikkivät pihalla. Hän juo teetä uudesta kauniista mukista. Asunto on rauhallinen. Kukaan ei vaadi illallista, kukaan ei vaihda hänen lempisarjansa urheiluun, kukaan ei sano, että “rahat menee väärään paikkaan”.
Yksiötä ei ole myyty. Päinvastoin, hän teetti siellä pintaremontin tilasi ammattilaiset. Vuokrahinta nousi ja nyt hän säästää matkaan. Hän haavelee Lapista, mutta Veikko aina sanoi: “Mihin Lappiin laitetaan aitaa mökille.”
Nyt aidasta ei tarvitse huolehtia. Mutta Lappi on edessä.
Ovikello keskeyttää ajattelun. Kirsi tulee lapsenlapsen kanssa.
Moi mummi! kolmevuotias Mikko halaa jalkoja. Meillä on kakku!
Äiti, miten menee? Kirsi katsoo tarkasti. Näytät hyvältä. Uusi mekko?
Uusi, hymyilee Maija. Ja uusi kampaus. Ja tiedätkö Kirsi, olen miettinyt… Onneksi Veikko antoi sen ultimatum. Ilman sitä olisin ehkä jatkanut vielä viisi vuotta, antanut osan elämääni hänelle pala palalta. Nyt, kun paise aukesi, sattui mutta parani.
He juovat teetä keittiössä, samassa missä puoli vuotta sitten kuului “myy asunto, tai ero”. Nyt tuoksuu vanilja ja vastaleivottu pulla.
Nähnyt Veikon viime viikolla, Kirsi sanoo. Ostoskeskuksessa. Näytti harmaalta. Oli uuden naisen kanssa, joka huusi ettei kärry mene oikeaan paikkaan.
Maija kohauttaa olkapäitä.
Toivottavasti sillä naisella ei ole ylimääräistä asuntoa myytäväksi.
Äiti, kaduttaako? Yksin oleminen… on outoa?
Yksin? Maija katsoo keittiötä, tytärtä, lapsenlasta, joka sotkee kermakakun. En ole yksin, rakas. Olen itseni kanssa. Ja teidän. Yksin oleminen on parempaa kuin olla ihmisen kanssa, joka näkee vain hyötyä. Saatan olla “vanha”, kuten hän sanoi, mutten tyhmä.
Illalla Kirsi ja Mikko lähtevät. Maija istuu tietokoneelle. Tarkistaa asiakirjat töissä, mutta ensin katsoo matkatoimiston sivut. Lappi on varattu. Hän katsoo kuvia tuntureista, kirkkaasta vedestä ja rajattomasta taivaasta.
Elämä ei loppunut viisikymmentäkahteen. Se alkaa nyt. Tässä uudessa elämässä ei ole ultimaatumeja, manipulointeja tai ahneita sukulaisia. On vain oma tahto ja kunnioitus itseä kohtaan.
Hän muistaa Veikon ilmeen matkalaukun edessä. Se aidon hämmennyksen: miten, hän luuli ettei Maija uskalla. Monet naiset kestävät, peläten yksinäisyyttä, statuksen menetystä, tyhjyyttä kotona. Maijakin pelkäsi. Mutta pelko itsensä menettämisestä oli suurempi.
Maija sulkee tietokoneen ja käy nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. Ja se päivä on vain hänen.
Tykkää ja seuraa, jos Maijan päätös oli oikea!
