En muista enää kovin hyvin vanhempiani. Kun äitini kuoli, isäni ei halunnut jäädä yksin pienen tyttären kanssa. Hän vei minut, Annikin, mummolaan. Laski minut portin pieleen ja lähti pois autollaan. Mummoni oli silloin puutarhassa, ja kuuli vain auton lähtevän soratieltä.
Kukas siellä tulee?, mummo ajatteli, ja meni katsomaan.
Kun mummo astui ulos, hän näki minut portilla.
No jopas nyt, olisihan voinut edes ilmoittaa! hän mutisi ja tarttui minua kädestä. Vei minut lämpimään tupaan. Illalla vaarikin palasi kotiin.
Mitä? Toiko Matti Annin?
Tuo sen toi. Jätti vain pikkutytön portille ja ajoi tiehensä. Sellaisia nuo nuoremmat nykyään ovat.
He pohtivat asiaa pitkään, ennen kuin menivät yöpuulle. Ajan saatossa he avasivat minulle sekä sydämensä että kotinsa.
He opettivat, että ihmisiä pitää kohdella kunnioituksella ja kotityöt hoitaa huolella. Kasvoin isoäidin ja isoisän avuksi, molempien silmäteräksi, sillä olin aivan kuin kaksi marjaa äitini kanssa samat kasvonpiirteet, sama nauru. Äiti oli aikanaan auttanut vanhempiaan samalla tavalla, kunnes kohtalo vei hänet pois. Vanhuksia lämmittivät enää vain muistot tyttärestään.
Kävin kouluni loppuun. Eräänä iltana vaari aloitti keskustelun:
Meidän Annimme on fiksu ja järkevä. Voi jos olisi varaa laittaa hänet opiskelemaan!
Se on totta. Kyllä nykymaailmassa koulutus on tarpeen, ilman sitä elämä on monin verroin kivikkoisempaa.
Mummo ja vaari kaivoivat säästöistään viimeiset eurot ja lähettivät minut kaupunkiin opiskelemaan. Valmistuin taloustieteistä parhain arvosanoin, mutta sydämeni veti takaisin kotikylään.
En koskaan pitänyt kaupunkielämästä. Mummo ja vaari olivat niin onnellisia eivät joutuisi viettämään vanhuuttaan yksin. Päätin alkaa kehittää kylää. Ryhdyin viljelemään maata. Otin pankista lainan, ostin peltoa ja palkkasin väkeä. Rakensin myöhemmin navetan ja hankin karjaa. Työvoimaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, joten laitoin lehteen ilmoituksen: hyvä palkka ja asunto luvassa.
Eräänä päivänä tupaan astui mies likainen ja partainen, elämä kovasti kasvoilla. Hän tuli luokseni ja esittäytyi: isäni.
Hän ei vaatinut minulta mitään, sillä parissa vuosikymmenessä kaikki oikeudet olivat kadonneet. Toivoi vain, että voisi olla lähellä tytärtään, autella edes jollain tavalla olihan jäänyt aivan yksin.
Kesti kuukausia ennen kuin pystyin isälleni antamaan anteeksi mutta sen lopulta tein. Siitä päivästä lähtien isä jäi luokseni, auttoi maatilan töissä ja pelkäsi jäävänsä taas yksin.
Mietin joskus, teinkö oikein antaessani anteeksi. Mutta ehkä anteeksianto oli tie omaan rauhaan, erityisesti täällä suomalaisen maalaismaiseman hiljaisuudessa.
