Puoli vuotta sitten perheemme koki suuren surun: isäni menehtyi. Ja puolen vuoden kuluttua siitä isäni veli, Setä Antti, ilmestyi meille käymään. Hän kävi meillä harvoin ja piti isääni vain vähän yhteyttä. He eivät riidelleet, mutta eivät koskaan tulleet toimeen keskenään. Välit olivat aina viileät ja kumpikin eli omissa oloissaan.
Miten matkasi sujui? kysyin. Ja miksi puhut noin virallisesti minulle? Olenhan sentään lempisetäsi! Setä Antti sanoi hymyillen makeasti, ikään kuin olisi todella ollut suosikkisetäni.
Hän ei ollut ilmoittanut tulostaan, emmekä olleet varautuneet hänen käyntiinsä lainkaan. Emme olleet olleet yhteydessä hänen kanssaan sitten isäni hautajaisten. Hän ei ollut soittanut kertaakaan. Ja nyt hän saapui yhtäkkiä paikalle.
Kun istuimme pöydän ääreen juomaan teetä, setä kysyi: Kuinka jaamme perinnön? Kolmenko kesken? Tuleeko muita osallisia? Minkä perinnön? äiti kysyi hämmästyneenä päästyään taas jaloilleen.
Meillä oli todella perintö jaettavana. Omistimme mukavan kerrostaloasunnon Helsingissä, kauniin kesämökin järven rannalla ja kaksi autoa. Äiti yritti suostutella minua myymään mökin ja ostamaan minulle oman asunnon sinne kaupunkiin, missä opiskelin, mutta vielä emme olleet päättäneet sen suhteen, halusimme odottaa.
Millaisen perinnön? Sen, jonka veljeni jätti jälkeensä! Setä Antti vastasi. Jos Milla ja minä emme olisi täällä, perintö olisi tullut sinulle. Mutta nyt sinulla ei ole siihen oikeutta! Mutta olenhan kuitenkin hänen veljensä, minulla on oikeus! Ei ole! Laki on meidän puolellamme! Mutta entä jos kysytään omantunnon mukaan?
Setä Antti on terävä: hän tiesi hyvin, ettei hänellä lain mukaan ole oikeutta mihinkään, joten hän yritti vedota siihen, kuinka veljeltä pitää saada osuutensa. Emme löytäneet mitään järkeä hänen sanoistaan tai teoistaan. Isä ja Antti eivät koskaan olleet läheisiä, eikä setä siis ollut mitenkään osallinen isäni omaisuuteen.
Kun isäni alkoi sairastua, hän sanoi heti meille, että kaikki hänen omistamansa kuuluu minulle ja äidille. Ei kenellekään muulle. Isä ei halunnut jakaa perintöään kenenkään kanssa.
Omantunnon mukaan, Antti, ei! Ja tiedät sen hyvin itsekin! Et koskaan ollut veljesi kanssa läheinen! Niin se menee! Ihan kuin huonossa elokuvassa! Mies menee naimisiin ja vaimo vie kaiken. Vanhemmat, veljet, sisaret ja sukulaiset jäävät ilman mitään!
Setä Antti yritti viedä meidät syyllisyyden porteille. Hän painosti meitä suostumaan jakamaan omaisuutta kolmen kesken. Onpa tämä keskustelu tässä! äiti sanoi ja nousi.
Kun Setä Antti oli lähtenyt, äiti ja minä suljimme mökin ja menimme kaupunkiasunnolle Helsinkiin. Tunsimme isän veljen hyvin, tiedimme ettei hän luovuta helposti, ja meillä oli edessä oikeusjuttu. Kyse oli suurista summista: kolmasosa hienosta kesämökistä, kolmasosa kauniista kerrostaloasunnosta ydinkeskustassa ja kolmasosa kahdesta autosta. Se on aika iso raha, euroissa laskettuna.
Sen päättikin setä, ja hän vei asian lopulta käräjille. Hän toivoo voittavansa. Mutta laki on meidän puolellamme. En ymmärrä, minkä varaan hän edes luottaa.
Tämä kokemus avasi silmäni: sukulaisten kanssa pitää toimia selvästi ja reilusti, eikä vanhoihin kaunoihin saa jäädä kiinni. Lopulta perheen merkitys voittaa kaiken mutta perintö ei kuulu niille, jotka eivät halua olla mukana elämässämme.
