Tiskasin taas. Kolmas päivä koko tiskivuori, eikä puhdasta mukia missään. Odotin, odotin Mitä tehdä? Tulin töistä kotiin, nälkäisenä, ärtyneenä ja uupuneena. Ja ensin pitää tiskata kaikki, muuten ei ole mitään mistä syödä.
Eikä jääkaapissa ole ruokaakaan. Laitoin vedenkeittimen päälle ja kattilan levylle, ehkä voin keittää nakkeja, tai pelkkiä nakkeja. Olen niin nälkäinen, että vatsani kurisee. En olisi uskonut että joutuisin tällaista kestämään Ja se kaali-kasviskeitto mitä Aila teki! Olisipa nyt sellaista soppaa
Entä ne piirakat! Ja lehtitaikinapalat, millä milloinkin täytteellä. Ailan erikoisribsit ja karjalanpiirakat. Kaikki kotona järjestyksessä, kiiltävää ja raikasta. Tuoksui aina puhtaalle. Ja nyt
Miten en huomannut sitä ennen? Ajattelin, että Aila ei tarvitse mitään muuta kuin pyykkäystä ja ruoanlaittoa
Näin kerran Marjutia. Kaunis, lyhyessä hameessa, korkeissa koroissa. Hän käveli ulos kauneushoitolasta, huoliteltu ja tyylikäs. Silloin minusta tuntui
En käynyt koskaan kauneushoitolassa, en tuhlannut rahaa hiuksiin, en pitänyt värjäämisestä. Ja muotikaupoissa en pahemmin kierrellyt. Vaikka olin myös hoikka ja kaunis, en vain pitänyt siitä kaikesta naisellisesta. Aina farkuissa ja lenkkareissa. Kauppaan tai siivoamaan.
Olen rakastunut toiseen! sanoin Ailalle tullessani kotiin. Ja lähden hänen luokseen! En halua valehdella.
Aila jatkoi kermavaahdon vatkaamista kakkuun. Ei edes kääntynyt. En huomannut kyyneleitä, jotka valui hiljaa poskelle
Väsyin siihen, että vierelläni oli vain kotitalousihminen, ei nainen. Siksi kai hurahdin Marjutiin. Ja nyt, minä tiskaan, lakaiseen lattioita ja siivoan. En osaa vielä oikein kokata, ja öisin uneen tulee Ailan piirakat
Marjutilla on nyt uusi manikyyri, joten tiskit ei kelpaa hänelle. Istuu sohvalla, selaa aikakauslehteä, suunnittelee milloin menee uudestaan hiushoitolaan. Lattialla muutama mekko lojuu, kengät joista kompastun parikin kertaa. Ei tiedä mitä pukisi hoitolaan. Ja lasikin oven pielessä, eilen jäi tuomatta siinä se vain seisoo.
Miksi vaihdoin vaimon tällaiseen laiskaan tyttöön? Ei tässä kauaa elä. Keitänkö vähän makaroneja lisää? Olen niin nälkäinenTiskasin hetken, kunnes vesi kylmeni ja sukat kastuivat lattiasta. Silloin kuulin itseni nauravan, oudosti ja kovaa ehkä se oli vapautusta tai kenties väsymyksen viimeinen henkäys. Katselin keittiötä, joka oli täynnä arkea ja valintoja. Kaikki oli niin sotkuista, mutta hetken ajan en välittänyt.
Menin ikkunan luo ja avasin sen. Raikas iltapäivän tuuli puhalsi sisään, pyyhki mukien ylitse, pöydän kautta. Hengitin syvään ja näin kadulla ohikulkevan koiran, sen häntä heilui vapaasti. Ajattelin, ehkä joskus vielä leivon piirakkaa omaa, vaikka kuinka kolhoa ja palanutta.
Sillä hetkellä päätin: en enää odota kenenkään korjaavan tavallani elämää. En jää kadonneiden piirakoiden tai huoliteltujen kynsien vangiksi. Laitan uudet perunat kiehumaan, avaan radiosta lempeää musiikkia. Annan tiskien odottaa.
Ehkä ensi kerralla, kun keitto höyryää, kutsun Ailan kylään. Ja syön omasta mukistani, vaikka se olisi vähän särkynyt mutta silti juuri minun.
