Exäni piilotteli minua ystäviltään, koska hänen mielestään “en ollut hänen tasollaan”.
Tiesin tämän alusta asti, mutta silti jäin hänen kanssaan.
Hän tuli varakkaasta perheestä pienestä kaupungista isä oli menestynyt yrittäjä, äiti oli kotirouvana, he asuivat isossa talossa ja ajoivat uudella autolla.
Minä asun tavallisessa kerrostalolähiössä, työskentelen kassana S-marketissa ja autan äitiäni kotikulujen kanssa.
Tapasimme kahvilassa, kun olin hakemassa kahvia ennen työvuoroani.
Hän alkoi soitella, laittaa viestejä ja pyytää minua treffeille.
Aluksi kaikki tuntuu kauniilta, mutta oudolta.
Hän ei koskaan vie minua paikkoihin, joissa viettää aikaa kavereidensa kanssa.
Hän valitsee aina syrjäisiä ja hiljaisia kahviloita, joissa kukaan ei tunnista meitä.
Jos kävelemme Helsingin keskustassa ja näen jonkun tuttuni, hän heti irrottaa kätensä minun kädestäni ja sanoo: “Mennään tästä toista kautta.” Kun kysyin miksi hän tekee niin, hän vastasi: “Mun kaverit arvostelevat paljon, en halua juoruja.” Nielelen selityksen.
Ensimmäinen kerta kun ymmärrän todella, on juhlissa.
Hän kutsuu minut mukaan, pukeudun siististi uuteen, mutta yksinkertaiseen mekkoon.
Kun pääsemme juhliin, hän kuiskaa: “Odota tässä baarin luona, käyn moikkaamassa kavereita.” Kuluu kaksikymmentä minuuttia, sitten neljäkymmentä.
Näen hänen nauravan, ottavan kuvia, halailevan ihmisiä.
Hän ei esittele minua kenellekään.
Kun menen lähemmäs, hän laittaa kätensä eteeni ja sanoo: “Voisitko odottaa ulkona hetken.” Ulkona hän selittää: “Täällä on tärkeitä ihmisiä, en halua kiusallisia tilanteita.”
Ajan myötä hänen kommenttinsa alkavat satuttaa yhä pahemmin.
Hän sanoo minun puhuvan liian “rahvaasti”, että minun pitäisi pukeutua toisin, ettei aio laittaa yhteiskuvia meidän sometileille, koska “hänen perheensä on varautunut”.
En koskaan pääse hänen kotiinsa.
En tapaa hänen vanhempiaan.
Kun kutsun hänet äitini syntymäpäiville, hän keksii selityksiä töitä, auto hajalla, väsymys.
Mutta kun hänellä on menoa omassa porukassaan, hän katoaa koko viikonlopuksi.
Kerran kysyn suoraan: “Häpeätkö sä olla mun kanssa?” Hän on hiljaa muutaman sekunnin ja vastaa: “Ei se ole häpeää…
ollaan vaan eri maailmoista.
Olet hyvä ihminen, mutta mun ystäväpiiri on eri tasolla.
En halua, että mua arvostellaan.” Se lause särkee sisältäni palan.
Kysyn: “Ja sinäkö saat arvostella minut?” Hän vain kohauttaa olkapäitään.
Pahinta oli, kun näin hänen someprofiilissaan kuvia erään kollegan kanssa tunnetun helsinkiläisen asianajajan tyttären.
Ravintoloita, kalliita tapahtumia, hymyilyä, tägäyksiä.
Hänen kanssaan hän poseeraa rohkeasti ja ylpeästi.
Minusta ei mainintaa.
Kun kysyin asiasta, hän sanoi: “Hän on vain ystävä.” Riitelemme kunnolla.
Sanon, etten aio olla mikään salainen juttu.
Hän vastaa: “Jos tämä ei sovi sulle, niin meidän täytyy lopettaa.”
Siihen se päättyy.
Eroamme siihen paikkaan.
Kävelen yksin muutaman korttelin ja itken.
Viikon kuluttua hän on jo virallisesti uuden naisen kanssa.
Minä menen töihin kuten ennenkin ja näen kuvia hänen elämästään hienoine vaatteineen, matkoineen ja illallisineen.
Hän ei koskaan pyydä anteeksi.
Ei koskaan myönnä satuttaneensa minua.
Nyt ymmärrän, että vuoden olin tyttö, jota ei saanut näyttää kenellekään.
Se, joka oli olemassa vain suljettujen ovien takana.
Se, joka “ei ollut riittävä” yhteiskuvaan.
Sen unohtaminen ei ole helppoa.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
