Ainoa asia, jota olen elämässäni aina pelännyt, on ollut vihainen anoppi. Olin ollut aiemmin naimisissa. Silloin olin siinä mielessä onnekas; ensimmäinen mieheni oli kasvanut lastenkodissa, vanhempia ei ollut. Siksi kukaan ei koskaan arvostellut minua. Se liitto ei kuitenkaan kestänyt. Olimme avioliitossa vain viisi vuotta, sitten hain avioeroa. Kun menimme naimisiin, opiskelin vielä Helsingin yliopistossa. Vuoden kuluttua mieheni alkoi juoda, hänelle kertyi velkoja, ja samat vastuut lankesivat tietenkin myös minulle. Jouduin jättämään opinnot ja menemään töihin maksaakseni velkojamme.
Avioliitto toi lopulta vain hankaluuksia elämääni. Kun erosimme, huokaisin lopulta helpotuksesta. Vihdoin ongelmat jäivät taakseni. Olin kaksitoista vuotta yksin, sain itseni kasaan pala palalta. Sitten kohtasin Mikon. Hän ei ollut aiemmin ollut naimisissa, eikä hänellä ollut muitakaan vakavia suhteita. Kaikki tapahtui nopeasti. Hän kosi, minä suostuin ja pian oli aika tavata hänen äitinsä, Aila.
Heti tamperelaisen kerrostalon ovella näin hänen äitinsä tyytymättömän ilmeen. Hän heitti minulle tylyn päivän ja katosi toiseen huoneeseen. En heti ymmärtänyt, mikä on vialla. Oliko minussa jotakin vikana tai ehkä vaatteissani mutta ei, olin pukeutunut asiallisesti eikä mitään erityistä ollut. Pöydän ääressä anoppi tarkkaili minua pitkään hiljaa, katseessaan arvosteleva sävy. Kun poskilleni nousi punaa, hän avasi suunsa.
No mutta, sinäkö, etkä edes ole valmistunut opinnoistasi? Ja kai olet ihan pihalla asioista? hän tokaisi pilkallisesti, naurahtaen halveksivasti. Hermostuin hieman, mutta vastasin rauhallisesti teetä hörppien: Kyllä, opintoni ovat vielä kesken, elämä vain meni näin, mutta aikomus valmistua on yhä voimassa. Anoppi hymähti ja sanoi kovaan ääneen: Aiot vielä valmistua? Ja milloin ehdit olla vaimo? Hoitaa lapset, tehdä ruokaa, pitää kodin kunnossa? Isot luulot, vai? Hän hörppäsi teetä ja laski sitten mukin pöydälle. Kuule, poikani ei mitään tuollaisia laiskoja akkaa tarvitse.
Katsoin häntä hän mittaili minua päästä varpaisiin ja jatkoi: Tuollainen ulkonäkö mutta ei järjen hiventäkään. Minuun sattui syvästi. Nousin heti pöydästä ja menin pesuhuoneeseen. Itkin. Vieras ihminen loukkasi minua suotta, eikä Mikko sanonut sanaakaan puolestani. Onneksi lähdimme pian hänen kotoaan, enkä halunnut enää mennä sinne uudestaan. Mutta hän alkoi käydä meillä yhä useammin ja joka kerralla pyrki nokittamaan minua jotenkin, vähintäänkin sanomalla ilkeästi.
En heti hakeutunut psykologille, mutta lopulta kävin muutaman kerran keskustelemassa. Ymmärsin, että anoppi oli puhdas muuntautumisen mestari manipuloija ja minä kärsin, koska olin aina päästänyt hänet satuttamaan minua, enkä osannut puolustautua kasvatukseni vuoksi. Seuraavan kerran, kun hän alkoi taas loukata, puutuin asiaan heti ja pyysin häntä poistumaan kodistani. Emme enää ole yhteydessä, eikä se minua vaivaa. Mikko ei myöskään pidä mitään meteliä asiasta ja niin on hyvä.
