Sanotaan, että lapset ovat onni. Sama pätee myös lastenlapsiin. Tottahan se on, mutta vain silloin, kun heitä ei ole liikaa ja pystyy tukemaan heitä. Minulla ja vaimollani on yksi tytär. Kaikki meni omalla painollaan, kunnes hän 19-vuotiaana järkytti meidät kertomalla olevansa raskaana ja aikovansa saada lapsen. Synnytti kaksoset kerralla. Sitten meni naimisiin.
No, tietenkin kaikki kaatui meidän niskaamme. Nuori äiti kahden pienen kanssa. Hänen miehensäkin oli nuori eikä ansainnut kunnolla edes muutamaa euroa kuussa. Meille jäi pääasiassa heidän tukemisensa. Jouduimme molemmat ottamaan lisätöitä, että pystyimme auttamaan tytärtä ja lastenlapsia.
Hetken aikaa he asuivat meillä. Heräsin aamulla töihin ja juoksin öisin kaksosten perässä, jotta tyttäreni sai levätä. Ei ihme, että terveyteni alkoi reistailla.
Näin sitä meni lähes kolme vuotta, he alkoivat pikkuhiljaa pärjätä omillaan, lapset kasvoivat, kunnes tyttäreni soitti ja kertoi olevansa taas raskaana. Sanoin suoraan, että olisi parempi tehdä abortti. Kaksi lasta oli jo tarpeeksi vaikea kasvattaa. Mutta ei, hän itsepäisesti halusi pitää lapsen. Synnytti kolmannen ja kaikki alkoi alusta. Taas tarvittiin rahaa, jälleen uusi suu ruokittavana. Vaimoni ja minä ryntäsimme jälleen töihin, vaikka vävykin tienasi jo enemmän, miten hän muka voisi elättää viisi ihmistä?
Vaimollani oli aivoinfarkti ja minullekin tuli sydänvaivoja. Tajusin, että kehomme eivät enää kestä tätä kuormaa. Sanoin tyttärelleni, että nyt on heidän aika selvitä itse.
Ja juuri silloin tyttäreni mursi minut henkisesti hän kertoi olevansa raskaana neljännen kerran.
En edes tiennyt mitä sanoa. Mitä he oikein ajattelivat? Näyttää siltä, että he luottivat siihen, että me vanhemmat kannamme heitä aina. Mutta me emme enää pysty. En tiedä miten jatkaa. En haluaisi, että ihmiset tuomitsevat meitä siitä, ettemme auttaisi ainoaa tytärtämme. Mutta olemme jo auttaneet niin paljon kuin ikinä kykenimme…
