Sanotaan, että lapset ovat onnea. Sama pätee lastenlapsiin. Kyllä, tietenkin, minäkin uskon siihen mutta vain kun heitä ei ole liikaa ja oma jaksaminen riittää. Minulla ja miehelläni oli yksi tytär. Kummallista kyllä, juuri kun hän täytti 19, hän pudotti kuin yöllisen sateen keskelle tiedon, että on raskaana ja aikoo saada lapsen. Yhtäkkiä syntyikin kaksoset. Ja sitten avioliitto.
Kaikki pyörivät kuin revontulet pään päällä. Nuori äiti kahden lapsen kanssa. Hänen miehensäkin oli nuori, tienasi vain muutaman euron. Me tuimme heitä lähes kokonaan. Mieheni ja minä otimme toinen toistaan hullumpia töitä, jotta lapset ja lastenlapset pysyisivät lämpiminä ja kylläisinä.
Jonkin aikaa he asuivat meidän luona. Heräsimme aamuisin molemmille työpaikoille, ja öisin juoksin ympäri taloa kaksosten perässä, jotta tyttäreni saisi hengähtää. Tuntui kuin Kehän liikenne olisi painanut sydäntäni, ja terveys alkoi pettää.
Näin meni kolme vuotta: jotenkin jalkeilla, lapset kasvoivat, mutta sitten tyttäreni soittaa kuin kaiku järven reunalta hän oli taas raskaana. Heti sanoin, että olisi ehkä parempi harkita keskeytystä. Kaksi on jo tarpeeksi vaikeaa. Mutta ei, hän pysyi itsepäisenä kuin poro, halusi pitää lapsen. Syntyi kolmas, ja kaikki pyörähti jälleen tutuksi. Taas piti löytää lisää rahaa, uusi suu syötettävänä. Mieheni ja minä sukelsimme töihin, vaikka vävymme tienasi jo enemmän mutta miten viisi ihmistä pysyisi pystyssä pelkästään hänen tuloillaan?
Mieheni sai aivoinfarktin, ja minulla alkoi pistellä sydän. Ymmärsin lopulta, että kehomme eivät enää kestä tällaista elämää. Sanoin tyttärelleni, että nyt heidän on pärjättävä itse. Silloin hän teki minulle jotakin moraalisesti, sydämestäni ilmoitti, että on raskaana neljännen kerran.
En enää tiennyt mitä sanoa. Mitä he ajattelivat? Luulivatko, että me isän kanssa kannamme heitä koko elämän? Emme enää pysty siihen. En tiedä mitä tekisin. En haluaisi, että kyläläiset katsovat meitä pahalla että emme auta ainokaista tytärtämme. Mutta olemme jo antaneet kaiken, mitä voimme.
