Nyt, kun ikääni on kertynyt viisikymmentäseitsemän vuotta, muistelen menneitä vuosikymmeniä puolisoni kanssa. Meillä on ollut virallinen avioliitto yli kolmekymmentä vuotta, ja koko sen ajan olen huolehtinut hänen pyykeistään, laittanut ruokaa ja pitänyt kodin lämpimänä. Meillä on kaksi lasta, jotka kasvatin ja opetin lähes omatoimisesti laitostenkin avustuksella. Olen ollut väsymätön kuin orava pyörässä; tein töitä usealla taholla, tartuin jokaiseen tilaisuuteen, jotta lapset eivät jäisi mistään paitsi ja olisivat yhtä siistejä kuin naapureiden lapset.
Elämäni aikana mieheni ei koskaan juuri rehkinyt töissä. Kun eläkeikä koitti, hän jäi kotiin eikä tehnyt enää lainkaan töitä. Minä jatkan yhä työntekoa, autan lapsiani lastenlasten hoidossa ja ylläpidän taloutta.
Useasti pyysin miestänikin etsimään jotakin työtä, vaikka edes vartijana, mutta hänen mielestään pärjäsimme ilmankin. Ei tässä mitään hätää ole, hän sanoi, minulla ei ole nälkä, eikä tarvitse enää tehdä mitään. Minulla taas aika ei riittänyt ruoanlaittoonkaan; usein tulin töistä väsyneenä ja kaikki parhaat herkut oli jo syöty, minulle jäi vain keittoruoka.
Kerran puhuin ystäväni kanssa asiasta, ja hän neuvoi minua valmistamaan ruokaa eri tavoin: miehelle halvemmista aineksista, itselleni paremmista. Palattuani kotiin kerroin miehelle lääkärin suositelleen erityistä ruokavaliota, joten hänen tulisi pysyä erossa omista sapuskoistani.
Nyt piilotan herkut vaatekaappiin, ja kun mieheni menee tallille, juon teetä ja syön suklaata rauhassa. Makkarat ja juustot kätken jääkaapin nurkkiin, ja kun hän ei ole näkemässä, syön ne itse. Onneksi meillä on kaksi jääkaappia toiseen laitan perusruokia, toiseen säilön kurkkupurkkeja, ja juuri sinne piilotan kaikki omat varastoni.
Tiedättehän miehet eivät he mitään huomaakaan. Hankin itselleni laadukasta kalkkunaa ja höyrytän siitä pihvejä, miehelle ostan halvan sianlihan, jossa päivämääräkin jo hapertaa, maustan kunnolla eikä hän välitä. Miehelle kelpaa halpa makaroni, kilohinta vain muutaman sentin, minä puolestani ostan kotimaista täysjyväpastaa.
En tunne tekevänni mitään väärää, enkä koe olevani ilkeä. Jos mies haluaa syödä kunnolla, niin menköön töihin eikä vain loikoile kotona. Tässä elämän vaiheessa olisi hassua ajatella eroa: suurin osa elämästä on jo takana, yhteinen koti Porvoossa eikä sitä enää myydä ja jaeta kahtia. Näin se arki on täällä Suomessa kulkenut välillä karvaasti, välillä makeasti, mutta onneksi vielä on suklaita kaapissa.
