Puolisoni kasvoi onnellisessa, rakastavassa perheessä vanhempiensa kanssa. Mutta kun appeni täytti 57 vuotta, perheen äiti kuoli ikävä kyllä yllättäen. Totta kai isäpuolen oli vaikea päästä yli tällaisesta menetyksestä. Siksi päätimme, että myymme hänen kerrostaloasunnon Helsingin Kalliossa, ja jaamme rahat meidän perheen ja veljeni perheen kesken. Appi otettiin meille asumaan, kunnes hän saisi taas elämän syrjästä kiinni. Näin teimme.
Ajattelin, että appi olisi kuuden kuukauden päästä jo hommannut oman kämpän ja asuisi itsenäisesti, mutta ei. Hän viihtyi mainiosti meidän luona. Hän ei anna rahaa yhteisiin sähkölaskuihin eikä ruokakuluihin. Minä kokkaan, pesen hänen vaatteensa, siivoan hänen huoneensa. Hän vain käy töissä muuten elämä on kuin Lapin mökillä, täysihoidolla.
Niin appi jäi meille yhdeksitoista vuodeksi. Sitten hän alkoi neuvoa meitä joka asiassa: miten pitää tiskikone täyttää ja mistä pitää ostaa maitoa. Siinä vaiheessa päätimme ostaa hänelle mökin Espoosta, ettei tarvitse kauas muuttaa. Reipas mies, pystyy kyllä asumaan omillaan.
Ostimme hänelle talon ja laitoimme paikat kuntoon. Appi rupesi keksimään tarinoita siitä, kuinka sydänmurtuma vaivaa ja on muutenkin kaikenlaista kremppaa. Kaikkensa teki, että saisi jäädä meille asumaan. Mutta minä en kaivannut enää tällaista huolenpitoa olin aika puhki.
