2. helmikuuta
En tiedä enää, miten näitä ajatuksia suodattaa pois päästäni. Tuntuu kuin eilisen illan sanat kaikuisivat korvissani vieläkin Onko mahdollista, että ihmisen onni voi murentua yhdessä hetkessä, yhden lauseen vuoksi?
Kaikki alkoi vastaansanomattoman tavallisesti, eihän meillä ollut mitään draamaa silloin kun tapasin Ainon. Helmikuu oli kylmä, Tampereen torit ja kadut liukkaat kuin peili. Olin kiirehtimässä keskustan läpi töihin, kun näin hänen kaatuvan jäisellä jalkakäytävällä. Polvi edellä jäähän niin tuttu näky suomalaisessa talvessa. Autoin hänet ylös, vein terveyskeskukseen, odotin ja juttelin. Röntgenistä ei löytynyt murtumaa, onneksi. Aino sai mukaan siteen ja ohjeet lepoa ja kylmägeeliä. En malttanut jättää häntä yksin. Soitin työnantajalleni, Matti antoi puolikkaan vapaaksi.
Lopuksi saattelin hänet taksille ja pyysin soittamaan kotiin päästyään. Aino piti sanansa kiltti ja lämmin, vähän ujokin. Se kuinka reipas, mutta toisaalta niin kaunis, myös sisältäpäin. Nuo hetket loivat uuden alun. Romanttisin aika elämässäni soitimme toisillemme, lähetimme viestejä, kysyimme ja kerroimme kaikesta. Jokainen päivä alkoi viestillä Hyvää huomenta ja päättyi toivelauseeseen Kauniita unia. Huolehdin, söikö hän kunnolla, nukkuiko, pukeutuiko riittävän lämpimästi, miten päivä oli mennyt.
Se tuntui minulle ihan tavalliselta. Sellaista kotonani oli aina ollut toistemme tukemista, lämpö ja luottamus. Asuin vuokralla isoäitini vanhassa kerrostaloasunnossa, jonka sain perintönä. Vanhempani Kaarina ja Veikko asuivat Hämeenlinnassa, alle tunnin matka. Olimme olleet perhettä, jossa ei koskaan huudettu, kaikki vaikea selvitettiin puhumalla tai hiljaisuudessa. Isoäiti kuoli, minä kasvoin aikuiseksi ja jäin asumaan yksin mummoni asuntoon.
Naisasioissa minua ei elämä juuri hellinyt. Olin ujo, kaveripiiri pieni. En osannut tehdä tuttavuutta juhlissa, ja joskus tunsin oloni ulkopuoliseksi. Ainon ensi kohtaaminen oli poikkeus hän oikeasti tarvitsi apua. Silloin tuntui, että kohtalo puuttui peliin.
Kaksi kuukautta myöhemmin meillä oli sormukset sormissa ja paperit maistraatissa. Kaikki meni nopeasti: sanoin puoliksi vitsillä että mennäänkö naimisiin, ja Aino vastasi: Mennään! Mennään heti! Ehdimme juuri ennen maistraatin sulkeutumista. Hämmennys vanhempieni kasvoilla muuttui pian tyytyväisyydeksi Aino oli heidän mielestään ihmeellinen.
Ainon äiti asui Lahdessa, mutta hän ei päässyt paikalle, koska Ainon isoäiti oli sairas. Kaikesta huolimatta tuli hyvä perhe. Oikeasti hyvä. Rakkaus ei laimentunut häiden jälkeen. Sitten syntyi Eemeli, meidän valopilkkumme. Elämään tuli lisää onnea, ja tietenkin myös vastuuta.
Tasan vuosi häistä, kokoonnuimme Porissa ravintolaan juhlimaan vanhempani Kaarina ja Veikko, viisivuotias Eemeli, joka kohotti mehulasin onnellisen perheen kunniaksi. Mukana oli myös Ainon paras ystävä, Sanni he olivat kuin siskokset. Sanni ei ollut yhtä onnekas rakkaudessa. Hän oli pyylevä, vähän kömpelö, lyhytkasvuinen ja kasvot aina hiukan alakuloiset, vaikka naurua riitti. Kaikki pojat olivat aina pitäneet enemmän Ainosta, jo koulussa, mutta Sanni sai kyllä kulkea mukana; Äidin luvalla Aino pääsi iltaisin ulos vain, jos Sanni oli mukana. Välillä sympatia tarttui Sanniin, mutta ei tarpeeksi kukaan ei kosinut.
Ilta muuttui vaikeaksi, kun Sanni joinakin hetkiksi unohti kohtuuden. Aino tilasi hänelle taksin hyvä ystävä toimii noin. Autoin Sannin alakertaan huterilla jaloilla, vaikken ollut tottunut näkemään häntä sellaisena.
Oviaukossa hän yhtäkkiä pysähtyi, suoristi selkänsä kuin raitis ja huusi: Onnea teille! Hah! Toisille onnea, toisille Kaikki lankeaa Ainoon. Aina on käynyt niin. Kaikesta selviää kuin vettä vain. Hän katsoi minuun vihasta salamoiden silmissä. Tajuatko ollenkaan, kenen lasta kasvatat? Sehän ei ole sinun lapsesi! Jäin sanattomaksi. Tunsin, kuinka maailma häilyi ympärilläni. Puristin Sannia olkapäästä ja talutin hänet taksiin, paiskasin oven kiinni.
Mutta jo ennen kuin auto oli kadonnut näkyvistä, puhelimeni soi. Epätoivoisella naurulla Sanni sanoi: Kysyppä vaimoltasi! Kyllä Aino osaa näytellä. Eihän Eemeli edes ole sinun näköisesi Kaikki meni liian nopeasti: varhainen vauva, hätäinen häät. Eiköhän se entinen sulhanen tee itsestään selvän jäljen.
En saanut tuota iltaa pois mielestäni. Eemeli oli syntynyt vähän varhain, mutta en ollut koskaan ajatellut asiaa näin toki on ennenaikaisia syntymisiä! Hän oli syntynyt pieni ja vaalea, minä tumma kuin salmiakki. Äitinikin Kaarina sanoi, että lasten hiusten väri vaihtuu usein, mutta olin alkanut takertua yksityiskohtiin. Viikon olin vaiti, pyöritin yötä päivää Sannin sanoja päässäni. Lopulta en kestänyt, vaan kysyin Ainoa suoraan.
Hän istahti viereeni, katsoi tyynesti ja melkein naurahtaen sanoi: Tiesin, että kysyt joskus. Mikset aiemmin? Olisihan meidän pitänyt heti keskustella ja erota, niinkö? Sinähän haluaisit jättää meidät? Minähän petin sinua! En tunnistanut häntä enää miksi hän puhui noin kylmästi, aivan kuin olisi odottanut tätä vuosia, toivonut salaa että kaikki paljastuisi.
Olin musertua, mutta tunsin rakastan häntä liikaa. Olisin antanut anteeksi kaiken, varmasti olisin mennyt naimisiin silti. Nyt, enkä silloinkaan, en pystyisi jättämään Eemeliä. Poikani rakastin häntä kuin omaani. Mitä sitten vanhemmat miten heille voisi kertoa? Vai pitääkö edes kertoa?
Aino ei ilmeisesti uskonut tunteisiini. Me riitelimme rajusti. Muutin tavarani hetkeksi isoäitini asuntoon Kalevan puistotielle. Olin siellä yksin kaksi viikkoa. En saanut unta, kaipasin Eemeliä ja Ainoa hirveästi. Lopulta päätin en anna Sannin pilata elämäämme. Hän ei ansaitse sitä.
Palasin kotiin. Aino itki, halasi lujasti. Anteeksi kaikki pahat sanat, joita sanoin. Pelkäsin jääväni yksin. Olen koko ajan pelännyt tätä hetkeä
Sanoin hiljaa: Aino, olet elänyt kanssani viisi vuotta ja silti et tunne minua. Rakastan sinua ja Eemeliä. Mikään ei muuta sitä. Ymmärrän, miksi et kertonut. Et sinä voinut tietää, miten olisi käynyt. Meidän rakkautemme on oikeaa, eikä Sannin sanat pysty sitä repimään.
Aino painautui kiitollisena rinnalleni. En halua enää nähdä Sannia En ikinä.
Mitä me kerromme vanhemmilleni? Hehän rakastavat Eemeliä kuin omaa poikaa Pitääkö kertoa totuus? Vai onko oikeampi vaihtoehto elää kuin ennen?
Kerroimme, useiden viikkojen päästä. Emme sitä, mitä Sanni paljasti, vaan sen, että Aino odottaa toista lasta. Nyt perheemme kasvaa ja vanhempani saavat toisen kaivatun lapsenlapsen. Ehkä elämä löytää sittenkin oikean rytmin uudestaan.
