He astuivat ulos Naistenklinikalta kahdestaan, isä ja poika. Ketään ei ollut vastassa, ei vilahdustakaan kukista tai kameroista; kukapa nyt miehelle olisi tuonut kukkia se olisi ollut kummallinen näky silloin, vaikka ehkä maailma on jo muuttunut.
Ei, äiti ei ollut kuollut. Hänellä oli kaikki hyvin, mikäli ei lasketa sitä, ettei hän lasta kaivannut yhtään. Niin oli heti Joonalle, miehelle, sanonut rehellisyys oli parasta. Mutta Joona pysyi lujana; hän pyysi, aneli, ja uhkasi vähän. Olihan hän jo lähes neljänkymmenen, eikä omia lapsia ollut vielä tullut. Kenties tämä olisi hänen ainoa mahdollisuutensa jatkumoon. Lopulta he tekivät sopimuksen: vaimo synnytti, he erosivat saman tien. Äiti lupasi vielä maksaa elatusapua ilman mutinoita.
Aluksi Joona aikoi kieltäytyä; miehen ylpeys nosti päätään. Mutta ex-vaimo tokaisi:
Elämä on pitkä. Kaikkea voi sattua. Sinä et enää ole mikään nuorukainen, ja minä sentään vielä monta vuotta nuorempi. En lasta tahdo, mutta hän on silti minun; näin teille jää edes jonkinlainen turvaverkko tulevaisuuteen.
Käynnistyivät ne rauhattomat päivät, mutta Joona ei lannistunut. Ympärillä oli vaikka kuinka paljon yksinhuoltajaäitejä miksi mies olisi sen huonompi? Keinotekoisia lapsiakin oli maailmassa yllin kyllin. Joona ei nähnyt esteitä: miksi lapsi muka miesten käsissä kuihtuisi? Ei, pikku Eetu Joonanpoika kasvoi ja vahvistui, oli varsin onnellinen lapsi.
Mutta kun Eetu alkoi kasvaa, alkoivat kysymykset äidistä. Miten sellaiselle pienokaiselle voisi kertoa, ettei äitiä kiinnosta tippaakaan? Joona keksi hätäpäissään tarinan:
Löysin sinut kellarista.
Mistä kellarista?
No siitä, tuossa naapurin talon alla.
Siitä saakka kellari veti Eetua puoleensa kuin magneetti. Ulkona, leikkipuistossa, poika kurkki talojen tuuletusaukkoihin ja kutsui hiljaa äitiä. Mutta vastaus oli aina hiljaisuus…
Mutta kerran tapahtui jotakin odottamatonta. Eetu kuuli jotakin! Pieni sydän pysähtyi hetkeksi ja alkoi sitten jyskyttää niin, että Eetu tuskin muuta enää kuulikaan.
Ulko-ovi oli vähän raollaan. Poika kiirehti kellariin, ensin oli pilkkopimeää, mutta pian silmät tottuivat. Eetu tunkeutui syvemmälle ja yritti huutaa, mutta kurkkua kuristi, ja ääni tuli vain kyyneleiden tukemana:
Äiti… äiti, oletko täällä? Se olen minä, Eetu… Tulen hakemaan sinua!
Äiti ei vastannut. Eetu pysähtyi, nyyhkäisi vielä kerran ja yritti kuunnella. Sitten nurkasta kuului vaimea rapina, ja hän pyyhki kämmenellä sotkuisen naamansa nähdäkseen paremmin, ja hiljaa kulki ääntä kohden.
Ehkä äidillä oli hätä, hän oli sairastunut; muutenhan varmasti olisi tullut jo. Mutta nyt Eetu itse löytäisi äidin, ja hän riemastuisi varmasti!
Poika itki ja hymyili samaan aikaan. Kaikilla muilla oli äiti, ja pian hänelläkin! Mutta nurkassa, vanhojen riepujen päällä, odotti vain kissa. Kissa, joka tuijotti arasti ja piilotti varovasti pienen kissanpennun vatsansa alle.
Äiti?
Pettymys oli niin suuri, että poika melkein lysähti kasaan ja istahti raskaasti lattialle. Annettuaan hetken surulle, hän katsoi uudestaan kissaa.
Kun on vasta viisi ja pieni, logiikka toimii toisin. Jos Anni lastentarhassa kehuu isänsä olevan kentauri ja Anttoni todisteli isänsä olevan avaruudesta, niin miksei Eetulla voisi olla äiti, joka on kissa?
Ja kissa tuntui ymmärtävän, ettei poika ollut pahalla liikkeellä. Kissa tuli varovasti lähemmäs ja puski korvallaan Eetun pientä kättä.
Oletko sinä kuitenkin minun äitini?
Niin järkähtämättömästi Eetu tätä kysyi, niin vilpittömästi toivoi, että hän uskoi itsekin tarinaansa. Kuka tahansa olisi saanut turpiinsa, jos olisi ollut eri mieltä. Poika halasi kissaa, ja kissa rutisti pienellä tassullaan vastaan.
Joona tajusi pojan puuttuvan vasta myöhemmin, ja alkoi kohta huutaa.
Eetuuuu! Tule heti pois, Eetu! Missä olet?
Minuutit venyivät, ja moni harmaa hius Joonan päässä syntyi sinä iltana. Viimein kellarista ilmaantui Eetu, hitaasti kantaen sylissään kissaa ja kissanpentua. Isänsä luo päästyään hän ilmoitti:
Löysin äidin. Ja tämä taitaa olla sisko… Ne olivat juuri siellä kellarissa, josta sanoit minut löytäneesi.
Joona oli sanaton. Miten tämän kaiken nyt selittäisi pojalle? Lopulta hän myönsi:
Mistä sinä tiesit, että tämä on äiti?
Eetu kohautti olkiaan.
Tiesin vain… se katsoi minua niin kuin äiti! Mennään kotiin, isä. Luulen, että äiti on väsynyt.
Eetu oli onnen kukkuloilla. Äiti oli löytynyt! Ja olihan se ihan sama, että sisko olikin lopulta veli nyt olisi joku kenen kanssa leikkiä poikia, ja illalla äiti voisi kehrätä heille sadun.
Päiväkodissa Eetua kannustettiin. No mitä siitä, jos äiti on kissa! Keshan isä (se toisesta ryhmästä) oli lentokone hänellä oli siitä jopa kuva.
Pitkään Joona mietti, milloin ja miten käydä keskustelu pojan kanssa, kertoa ettei elämä mene noin. Mutta katsottuaan poikansa onnellista olemusta hän lopulta kohautti harteitaan kyllä asiat omalla painollaan selviävät…
Siitä saakka kotona vallitsi ilo. Eetu, kissat ja pentu hyppivät, mölysivät kolmikko sekoitti koko asunnon. Etenkin kun kissa itsekin oli vielä nuori ja jaksoi leikkiä täysillä.
Te olette kyllä mahdottomia! Joona torui palatessaan asioita paikoilleen.
Eetu, kissanpentu ja kissa pysähtyivät. Katsoivat ensin Joonaa, sitten toisiaan… Kohauttivat hartioitaan, ja painuivat jatkamaan leikkejä olihan äiti heille itse luvannut!
