Ilman mua et pärjäis! Et osaa mitään! huusi mies samalla kun pakkasi paidat isoon kassiin.
Mutta hän pärjäsi. Ei kaatunut kasaan. Ehkä jos olisi pysähtynyt miettimään, miten ihmeessä selviää kahden pienen kanssa, olisi ehtinyt pelätä ja ehkä jopa antaa anteeksi syrjähypyn. Mutta siihen ei jäänyt aikaa tytöt piti viedä päiväkotiin ja itse lähteä töihin. Mies palasi kotiin vasta puoli tuntia sitten onnellinen uudesta suhteesta ja täynnä itseluottamusta.
Takki päällään Sanni jakoi käskyt lyhyesti:
Helmi, auta Ilonaa vetoketjun kanssa ja katso päiväkodissa, että syö hyvin. Hoitaja valitti, ettei puuro maistu.
Kalle, ota heti kaikki omat tavarasi pois, älä nyt jää roikkumaan jonnekin. Ja avaimen voit jättää postiluukkuun. Moi.
Helmi syntyi tasan puoli tuntia ennen Ilonaa, ja hänet laskettiin vanhemmaksi. Molemmat ovat nyt neljävuotiaita. Tytöt ovat tomeria tapauksia molemmilla omat luonteensa. Jos Helmille puuro ei maistu, hän syö silti, koska niin kuuluu tehdä. Ilona taas pitää päänsä: Tää on klimppistä, en syö.
Onneksi päiväkoti on ihan nurkan takana, kymmenen minuutin kävely. Tytöt höpöttävät ja katkaisevat murehtimisen mahdollisuuden. Töissäkään ei ehdi jäädä miettimään yksityisasioita terveyskeskuksessa ajanvaraukset on sovittu minuutilleen, sitten on vielä kotikäyntejä. Vasta illalla, kun eteisen naulakossa roikkuu vain omat takit ne kohdat, joilla yleensä roikkui miehen takki, ovat tyhjät Sanni tajuaa, että tästä eteenpäin ollaan kolmestaan. Mutta eipä hän osaa alkaa surkuttelemaan elämä hoidetaan nytkin, ja vaikka olisi haastetta, asiat kyllä järjestyy. Aina voi masentua ja jäädä murehtimaan, tai sitten järkeillä, hakea ratkaisua ja edes vähän positiivisuutta. Aloitetaan vaikka illallisesta.
Mitä meidän arjessa nyt muuttuu? Sanni pyöritti ajatuksiaan pilkkoessaan salaattia. Mies lähti. Mitä hän hoiti? Jäikö jotain, mitä en itse voisi? Eipä juuri. Arkea pitää vaan vähän rukata. Minä kyllä selviän. Hyvä tästä tulee, vielä parempikin. En halua elää varjossa ja miettiä missä mies viilettää, onko nytkin uuden naisen luona? Yksin olo on raskaampaa mutta jutut saa rauhaan. Mieluummin niin.
Sadun jälkeen luettiin taas “Pekka Töpöhäntä” tytöille Sanni kiirehti kylppäriin: pyykkikone jo piippasi, pyykit pitää ripustaa. Sitten hetki iltateelle ja ajatusten selkeyttämiselle; huomenna uusi päivä taas edessä. Tytöt ovat kuin kaksi marjaa kaksoset. Kahden kanssa ehkä on enemmän puuhaa kuin yhden, mutta Sanni ei ole koskaan ajatellut niin. Hän ihmetteli aina, kun ihmiset häntä säälivät.
On täällä kaikki ihan hyvin hän vain vastasi. Ei tässä tarvitse itseään rääkkäämällä selvitä. Minä hoidan.
Vesi kiehui. Sanni haudutti teetä lempimelissallaan, klikkasi päälle tunnelmallisen yölampun. Ikkunan takana räntää ja synkkää, mutta sisältä lämmintä ja rauhallista, vain seinäkello tikittää…
Silloin ovikello soi. Ja Sanni yllättyi nähdessään oven takana naapurin Irja-tädin. Tuo vanha nainen oli aina vaikuttanut etäiseltä hiljainen, pieni, kuljeskeli varhain aamulla narisevan vanhan koiransa kanssa. Koiran Sanni oli monesti nähnyt roskiksella laiha, rähjäinen ja hiljainen, tarkkaili silmät suurina roskapussin perään. Irja ilmeisesti sääli sitä ja otti luokseen. Kukaan ei koskaan käynyt tädin luona, hän hoiti kauppareissut yksin ja lenkitti koiraansa.
Anteeksi että häiritsen, sanoi Irja, kietoutuneena villahuiviinsa. Näin tänään kun miehesi pakkaa tavaroita autoon. Jättikö hän teidät?
Ei kuulu teille, Sanni sanoi suoraan.
Miehesi asiat ei toki kuulu minulle, Irja jatkoi mutta jos joskus tarvitset apua, voit kääntyä minun puoleeni. Voin vaikka olla apuna tyttöjen kanssa. Ihan omasta ilosta.
Tuu sisälle, Sanni sanoi hetken päästä. Mikä sun nimi on? hän kysyi kaataessaan teetä kahteen kuppiin ja otti pöytään korin pullia. Maistuuko?
Minä olen Irja Maria. Ja sinä Sanni, tiedän sen jo. Niin, Sanni, jatkoi täti murtaen pullan puoliksi, en halua olla vaivaksi. Mutta jos joskus tarvitset seuraa, autan mielelläni. Ja ei tarvitse maksaa mitään, minulle se on ilo.
Irja otti pienen hörpyn teetä ja hymyili.
Onpa hyvää. Melissaa? Minulla kasvaa sitä paljon mökillä, laitan sitä joka kesä. Tervetuloa joskus käymään, tilaa kyllä riittää. On omenapuu, maailman parhaimmat omenat…
Sanni katseli Irja-tätiä ja ihmetteli, miksi oli pitänyt tuota epämiellyttävänä. Ehkä siksi, ettei täti koskaan yrittänyt mielistellä ja kyselemään, miten Sannin jaksaminen sujuu. Ei ahdistellut, vaan meni aina omia menojaan. Ja Sanni oli silti pitänyt häntä ylpeänä. Mutta nyt ei mitään uteluita miehestä eikä vanhojen haavojen kaivelua, vain lämmin kädenojennus.
Nyt Sanni näki Irjan ihan uusin silmin: siististi pukeutunut, uusi tossut jalassa, hiukset nutturalla, mekossa pitsikaulus. Ja hempeä tuoksu, joku kevyt hajuvesi.
Irjan tarina mökistä, omenapuusta, pienestä saunasta, järvestä jossa kesät asuu ahneet sorsat, vei ajatukset pois pahasta. Tuli lämmin olo…
Sanni muisti kaiken tämän edelleen, vaikka siitä on jo viisi vuotta. Muisti, miten mies huusi: Sun elämä kaatuu! Et pärjää!
Mutta ne on mennyttä.
Nyt Irja Maria pilkkoo omenoita, asettelee ne nätisti piirakkataikinalle ja lykkää pellin uuniin. Salaatit on valmiina ja uuniruoka hautuu levyllä. Tänään on rakkaan naapurin synttärit. Elokuu. Kaikki mökin ovet ja ikkunat ovat auki, keittiössä leijuu omenapiirakan tuoksu.
Kuinka Irja-täti onkaan auttanut! miettii Sanni katsellen tädin punaisia poskia uunin kuumuudessa.
Mitä tekisin ilman häntä? Tytöt ovat aivan rakastuneita mummu-Irjaan. Ja kuitenkin silloin aikoinaan Irja olisi voinut vain sulkea oven. Nyt tytöt ovat jo yhdeksän, koululaisia. Jokainen kesä vietetään täällä, tämän lämpimän mökin suojissa: järvi, ystävät ja tietenkin rakas mummu. Oma, läheinen, hyvä
Käyn vielä hakemassa pari omenaa, keitetään kompotit, Sanni sanoo ja nappaa korin mukaansa pihalle.
Omenapuun alla varjossa makoilee Aamu-koira. Kuka olisi uskonut, että se rähjäinen ja arka koira roskiksen kulmalta, jonka Irja poimi mukaansa, muuttuu täksi kauniiksi labradoriksi?
Kaikki on rakkautta. Vain se pelastaa meidät, Sanni miettii ja antaa Aamulle pullan kädestäänIlona ja Helmi juoksevat perässä, paljain jaloin, kirkkaat äänet kaikuvat rantaan saakka. Järvi kimalteli elokuun auringossa, ja Sanni istahti hetkeksi omenapuun alle. Hän katsoi tytärtensä touhua, koiraa, joka rymysi nurmikolla, ja Irjaa, jonka nauru kuului avonaisesta ikkunasta.
Tänä hetkenä Sanni ymmärsi, että elämä kantoi joskus mutkien, joskus uusien ystävien kautta, joskus omenapuun varjossa. Kaikkiin vaikeisiin vuosiin tiivistyi nyt taivaan alla vain yksi tunne: kiitollisuus.
Hän henkäisi syvään ja sulki silmänsä. Ilta-aurinko lämmitti poskea. Vanhat haavat eivät enää sattuneet niiden paikalla oli tilaa uudelle elämälle, ja hän oli rakentanut siitä hyvän. Sannin käteen jäi omena, lämmin ja punainen, ja pöydälle hän asetti piirakan viereen toisenkin lautasen sillä ovesta saattoi milloin vain tulla joku, joka kaipasi seuraa.
Ei kukaan ollut yksin, jos muisti avata oven.
