Ilman minua et pärjää! Et osaa mitään! mies karjuu, pakaten paitojaan isoon kassiin.
Mutta hän pärjää. Ei luhistu. Ehkä, jos olisi antanut ajatustensa harhailla ja miettinyt, miten selviää kahden lapsen kanssa, olisi kauhukuva toinen toisensa jälkeen tullut mieleen, ja ehkä olisi jopa antanut anteeksi petturuuden. Mutta ei ollut aikaa siihen tyttöjen kerhoon vienti ja työpaikka odottavat. Ja mies ilmestyi kotiin vasta puoli tuntia sitten, tyytyväisenä uuteen rakkauteensa, itsevarmana kuten ei koskaan ennen.
Niinpä, pukiessaan takkia päälleen, Taimi jakaa nopeat ja selvät käskyt:
Oona, auta Anna-Maijaa saamaan takki kiinni, ja muista katsoa päiväkodilla, että hän syö hyvin. Hoitaja valitti, ettei hän suostu syömään puuroa.
Eero, kerää kaikki omat tavarasi ja vie ne kerralla. Älä jää roikkumaan. Heitä avain postilaatikkoon. Moikka.
Oona syntyi puoli tuntia ennen Anna-Maijaa ja on siksi isompi sisar. Molemmat tytöt ovat nyt neljä. He ovat itsenäisiä, ja jokaisella on oma luonteensa. Kun Oona syö kiltisti mannapuuron, koska kuuluu niin tehdä, Anna-Maija jaksaa puolustaa mielipidettään: Siinä on paakkuja, en syö tuollaista.
Onneksi päiväkoti on lähellä, vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Tytöt höpöttävät ja pitävät arjen hankaluudet loitolla. Töissäkään ei ehdi pysähtyä: asiakkaat jonossa terveydenhoitajan vastaanotolle, ja sen jälkeen vielä kotikäyntejä. Vasta illalla, kun eteisessä tuskaisesti huomaa tyhjät naulakot, missä ennen roikkuivat Eeron takit, Taimi ymmärtää: tästä päivästä lähtien hän on yksin. Mutta masentuminen ei kuulu hänen tapoihinsa: kaikki pitää hoitua kuten ennen tai paremmin. Aina voi luovuttaa ja vaipua suruun, mutta voi myös rauhassa miettiä ratkaisuja ja etsiä jotain hyvää. Ensiksi on tehtävä iltapala.
Mitähän meille tytöille oikeastaan nyt muuttui? Taimi pohtii pilkkoessaan kasviksia salaattiin. Mies lähti. Mitähän hänestä on jäänyt vastuulleni? Ei taida olla mitään, mitä en jaksaisi. Vähän pitää arkea säätää, mutta kyllä minä pärjään. Ja parempaan päin mennään, ei tarvitse aina miettiä missä mies hilluu. Saan olla rauhassa, vaikka onkin raskaampaa. Hän lukee tytöille taas pätkän Pikku Kakkosen iltasatuja, suukottaa unisia kasvoja ja kiirehtii kylpyhuoneeseen, kone on juuri lopettanut pesun ja pyykit pitää ripustaa.
Ennen nukkumaanmenoa Taimi keittää kupillisen teetä, järjestää ajatuksiaan ja käy huomisen suunnitelmia läpi. Tyttäret ovat kuin kaksi marjaa kaksoset. Kahden kanssa on ehkä enemmän hommaa kuin yhden, mutta Taimi ei ole koskaan ajatellut niin. Hän on vain ihmetellyt, miksi muut säälivät häntä.
Meillä menee hyvin, hän sanoo, ei täällä kukaan uuvuksiin asti veny. Kyllä me pärjätään. Vedenkeittimen naksahdus kuuluu. Taimi hauduttaa lempeää sitruunamelissateetä ja napsauttaa tunnelmavalon päälle. Ulkona räntäsade piiskaa, mutta kotona on lämmin ja hiljaista, kellon viisari raksuttaa rauhoittavasti.
Silloin ovikello soi. Taimi yllättyy nähdessään ovella naapurin, vanhan Annikki-mummon, joka yleensä vaikuttaa pidättyvältä ja etäiseltä. Tämä yksinäinen eläkeläinen ulkoiluttaa aamuvarhain laihaa, surkeannäköistä koiraansa ja tervehtii Taimia lyhyesti. Koirankin Taimi on useasti nähnyt roskakatoksella laiha ja epävarma rääpäle, joka tarkkailee silmillään roskapusseja. Ehkä Annikki sääli, ja otti sen hoiviinsa. Kukaan ei koskaan vieraile mummolla, joka kulkee lähinnä kauppaan ja nyt koiran kanssa ulos.
Anteeksi, että tulin näin häiritsemään, Annikki sanoo kietoutuen villahuiviinsa, mutta näin tänään, kun miehesi kantoi tavaroita autolle. Jättikö hän sinut?
Ei kuulu teille, Taimi vastaa tiukasti.
Miehesi ei kuulu minulle pätkääkään. Halusin vain sanoa: jos joskus tarvitset apua lastenhoitoa tai muuta voit soittaa minulle.
Tulkaa sisään, Taimi päättää. Mikäs teidän nimesi on? hän kysyy, kaataen teetä kahteen kuppiin ja nostaa pöytään korillisen keksejä. Ottakaa vain.
Minä olen Annikki Helena. Sinun nimesi tiedänkin Taimi. No niin, Taimi kulta, Annikki jatkaa puraisten palan keksiä, en ole tunkea teille elämään, mutta autan mielelläni. Ei oletkaan kysymys rahasta, vaan ihan huviksi. Minulle se on ilon asia. Annikki ottaa lempeän siemauksen teestä ja nyökkää:
Todella hyvää! Onko tässä melissaa? Minäkin kasvatan mökillä kaikenlaista yrttiä, ja juuri sitruunamelissaa sieltä löytyy. Tule kesällä käymään, on tilaa levätä. Siellä kasvaa omenapuu ja maukkaita omenoita…
Taimi katsoo Annikia silmät vähän avartuneina: miksi hän kuvitellut, että tämä mummo olisi jotenkin epämiellyttävä? Ehkä siksi, ettei se koskaan mielistellyt tai kysellyt, miten kaksosten kanssa pärjää? Ei tunkeutunut yksityisyyteen, vaan kulki hiljaa ohi? Taimista tuntui, että nainen oli etäinen ja ylpeä. Mutta nyt hän ei utelevalla tavalla tonki menneitä, vaan vilpittömästi tarjosi apua.
Nyt Taimi näkee naapurinsa toisessa valossa: siisti, uudet villatohvelit, hiukset nutturalla, puserossa pitsikaulus. Tuoksuukin miedolta, joku hienostunut parfyymi.
Taimi kuuntelee, kuinka Annikki kertoo mökistään, omenapuista, pienestä saunasta ja järvestä, jossa kesän ajan pulikoi villisorsia ja huolet valuvat mielestä kauemmas, koti tuntuu taas turvallisemmalta…
Taimi muistaa tämän kaiken kirkkaasti, vaikka päivästä on nyt viisi vuotta. Muistaa, kuinka mies huusi: Et pärjää! Et osaa!
Kaikki se on nyt mennyttä.
Annikki viipaloi taitavasti omenoita, laittaa ne kauniisti piirakkapohjalle ja sujauttaa pellin kuumaan uuniin. Salaatit ovat jo valmiina, lihapata poreilee liedellä. Tänään rakkaan naapurinsa syntymäpäivä. On elokuu, ovet ja ikkunat ovat apposen auki. Mökissä leijuu omenapiirakan tuoksu.
Kuinka paljon hän minua auttoi! Taimi ajattelee katsellessaan punaposkista Annikkia touhussaan.
Mitä olisin ilman häntä tehnyt? Lapset rakastavat mummo-Annikkia yli kaiken. Hänkin olisi voinut sinä iltana vain sulkea oven, päästämättä minua sisään. Tytöt ovat jo yhdeksän, koululaisia. Jokainen kesä vietetään tällä vieraanvaraisella mökillä: täällä on järvi, ystäviä ja rakas mummo. Läheinen, lämmin, hyvä…
Menen hakemaan vielä omenoita, keitetään kompotiksi, sanoo Taimi ja ottaa korin mukaansa.
Omenapuun varjossa loikoilee koira Alma. Kuka olisi uskonut, että se laihaluinen, surkea pentu roskakatokselta, jonka Annikki pelasti, olisi nyt tämä kaunis labradorinnarttu?
Kaikki on rakkautta. Vain rakkaus pelastaa meidät, Taimi ajattelee ja ojentaa Almalle kämmeneltä keksin.
