Kiirehtiessäni työmatkalta anoppiani katsomaan, näin junalaiturilla mieheni vaikka hänen ei olisi pitänyt olla Helsingissä.
En ollut nukkunut kunnolla kahteen vuorokauteen. Töissä neuvottelut venyivät uuvuttaviksi, ja ajatukset harhailivat jatkuvasti kotiin. Anoppi makasi Meilahden sairaalassa aivoinfarktin jälkeen, eikä lääkärit halunneet luvata liikoja. Mikko, mieheni, soitti joka ilta sanoen aina samaa:
Ei mitään hätää, minä olen täällä. Kaikki on hallinnassa.
Uskoinkin häntä. Viidentoista aviovuoden aikana Mikko ei ollut kertaakaan pettänyt luottamustani: hän oli rauhallinen, luotettava, tosin vähän sulkeutunut. Se antoi turvallisen tunteen.
Juna saapui Helsingin päärautatieasemalle aikaisin aamulla. Laiturilla leijui tuoreen kahvin ja rautapölyn tuoksu, harmaa asema heräili kiireiseen päivään. Päässäni pyöri suunnitelma: taksi, sairaala, anopin osasto. Olin väsynyt, kiireinen ja ajattelin ylivilkkaan mieleni vain tekevän tepposia.
Sitten näin Mikon vastapäisellä laiturilla.
Hän seisoi selin tuttu tummansininen takki päällä ja reppu, jota hän käytti usein työmatkoilla. Sydän hakkaamaan: miten ihmeessä hän täällä on? Hänenhän piti olla äitinsä luona. Otin askeleen pidemmälle, aikeissa huikata hänen nimeään.
Silloin huomasin, ettei hän ollut yksin.
Vieressä seisoi nainen nuorempi, aivan liian lähekkäin. Hän piteli Mikkoa hihasta, sanoi jotain hiljaa, ja Mikko hymyili. Ei sillä muodollisella hymyllä, jonka hän antoi tuttaville, vaan lempeästi, lämpimästi, lähes kuin olisi kotona. Sellaisella hymyllä hän joskus katsoi minuakin.
Maailma tuntui pysähtyvän. Aseman meteli lakkasi, ihmiset katosivat. Jäljelle jäi vain tämä hetki kuin huonosti harjoitettu näytelmä, johon olin sattumalta eksynyt.
En mennyt lähemmäs. En huutanut. En tehnyt mitään numeroa. Katselin vain, kuinka Mikko hyvästeli naisen, otti hänen matkalaukkunsa ja suuteli tätä ohimolle.
Silloin Mikko kääntyi ja katseemme kohtasivat.
Hän kalpeni hetkessä. Hymy katosi kuin pyyhkäisten. Hän otti askeleen minua kohti, avasi suunsa mutta sanat jäivät tulematta.
Sanoit olevasi äitisi luona, totesin yllättävän rauhallisella äänelläni.
Maija minä pystyn selittämään, sai Mikko viimein sanottua.
Nyökkäsin.
Selvä. Mutta ei tässä.
Istuimme hiljaiseen odotusaulaan. Se nainen jäi laiturille en enää vilkaissut häneen päin. Kaikki kysymykset tiivistyivät yhdeksi: miten kauan tätä oli jatkunut?
Mikko puhui pitkään ja katkonaisesti. Yksinäisyydestä. Uupumuksesta. Siitä, että “se vain tapahtui”. Että hänen äitinsä kyllä oli sairaalassa, mutta hoitaja kävi tänään hänen luonaan. Että hän ei halunnut huolestuttaa minua “tällaiseen aikaan”.
Kuuntelin hiljaa ilman kyyneleitä, ilman huutoa. Sisälläni joku asettui pysyvästi kohdalleen.
Tiedätkö, sanoin lopulta, pahinta ei ole edes se, että sinulla on toinen. Pahinta on, että juuri silloin kun luotin sinuun eniten, sinä valitsit valehdella.
Hän yritti ottaa kättäni, mutta työnsin käden hellästi pois.
Tunnin päästä istuin jo anoppini vierellä sairaalassa. Hän nukkui. Istuin hiljaa hänen rinnallaan ja ymmärsin, etten tuntenut vihaa enkä surua, vaan kummallista keveyttä. Kuin elämä olisi äkisti repäissyt minut harhasta kylmästi, laiturilla, ilman varoituksia.
Kuukauden päästä muutin pois. Rauhallisesti, ilman riitoja tai suuria selityksiä. Mikko viestitti, soitti, pyysi minua tapaamaan. Vastasin harvoin, lyhyesti.
Joskus kohtalo ei huuda eikä varoita. Se vain asettaa sinut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja näyttää totuuden. Ja siitä eteenpäin valinta on oma. Näin minä päätin.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
