Mä oon viisikymppinen ja asun edelleen vanhempieni luona siitä asti kun odotin poikaani, en oo muuttanut pois. Nyt mun poika on jo 20-vuotias. Mulla on isoveli ja pikkusisko, joilla molemmilla on omat kodit. Isoveli on lakimies, pikkusisko taas on naimisissa ja asuu miehensä kanssa. Oon tienannut jo vuosia tarpeeksi, että voisin hankkia oman asunnon, tai ihan vaikka ostaa isän kotitalon. Ja oon koittanutkin, mutta aina joku paperi on jäänyt puuttumaan tai muuten asiat on jääneet auki. Ainoa mun vaatimus olisi, että jos ostan talon, niin se pysyy isän nimissä niin kauan kuin hän elää että hän tietää, etten koskaan jätä häntä pulaan. Mutta sitäkään päätöstä ei olla tehty vielä.
Isä on jo yli 70, tosi suora, vähän jyrkkäkin tyyppi. Ei se sitä, ettei hän haluaisi tehdä asioita, vaan ei enää oikein pysty, kuten usein käy iän myötä. Äiti kuoli neljä vuotta sitten ja siitä asti isä on ollut aika yksinänsä.
Sekä mä että mun poika käydään töissä. Järjestämme yhdessä melkein kaikki talouden kulut: laskut, ruoat, arjen menot… Kun isä saa eläkkeen, hän antaa välillä jotain, mutta siitä on tullut aika säästeliäs ja epäileväinen. Mun isoveli piipahtaa käymään ehkä puoleksi tunniksi pari kertaa vuodessa. Sisko, joka ei käy töissä, auttaa meitä tosin vain pientä korvausta vastaan laittaa ruokaa tai katsoo isän perään, kun ollaan pojan kanssa töissä.
Isä, vaikka ruoka olisi valmiina, ei ikinä ottaisi itse lautaselleen. Pitää, että joku antaa. Eipä se oikein mitään enää tee kotona, välillä vähän rapsuttelee mun koiraa, katsoo telkkarista vanhoja ohjelmia ja nukkuu. Suurin stressin aihe taitaa olla kynttilöiden riittävyys kotona ja haudalla ja tietysti se koira se hemmoteltu “lapsenlapsi”, joka löhöää sängyssä hänen vieressään, kun isä ottaa nokosia.
Välillä harmittaa, kun kannan melkein kaikki talon, ruoan ja laskujen kulut. Mutta sitten taas tajuan, miten onnekas olen, että saan vieläkin huolehtia isästä, olla seurana, jaksaa höpistä ja nauraa sen kanssa, nähdä miten se rakastaa mun poikaa ja koiraa. Isä on antanut mulle aina ihan kaiken, mitä on voinut nyt on mun vuoro antaa takaisin samalla rakkaudella ja omistautumisella: osallistumalla arkeen niin taloudellisesti, ajallisesti kuin henkisesti.
Jotkut sanoo, että pitäisi muuttaa omaan kotiin. Mutta en halua. Kuka olisi silloin isän vierellä, jos hänelle sattuu jotakin yöllä tai muuten? Ajatus siitä, että isä jäisi yksin kotiin muistojen ja vanhan ikävän keskelle, tuntuu ihan kamalalta. Tai jos pitäisi mennä kauppaan ja kaatuisi matkalla Välillä käy itse jossain, mutta tiedämme aina missä hän liikkuu, mennään joskus mukaan esimerkiksi lääkäriin. Mä en halua elää syyllisyydessä tai huolessa kaikkien niitten vuosien jälkeen, mitä hän on minua auttanut.
Millainen hän sitten on säästäväinen, joskus katkera, välillä äreä, välillä iloinen ja joskus epätoivoinen tai levoton silti, hän on mun isä. Loppujen lopuksi voin kiittää häntä ja äitiä siitä, mitä tänään olen.
Mitä mä sitten jätän omalle pojalleni, kun aika musta jättää? Jätän sen, että osaa tehdä töitä, pärjätä elämässä, koulutuksen, oman esimerkin (toivottavasti mahdollisimman hyvän) ja ehkä myös, jos kaikki menee kuten toivon, isän talon sillä ehdolla, että isä pysyy omistajana ihan viimeiseen asti, vaikka mä maksan siihen kaiken. Näin haluan toimia, sydämestäni.
