Olen 50-vuotias ja asun yhä vanhempieni luona siitä asti, kun tulin raskaaksi. Poikani on nyt 20-vuotias.

Olen 50-vuotias ja asun edelleen vanhempieni luona siitä lähtien, kun tulin raskaaksi. Poikani on jo 20-vuotias.
Minulla on veli ja sisko, joilla molemmilla on omat kodit. Isoveli on lakimies. Nuorempi siskoni on naimisissa ja asuu miehensä kanssa. Minulla on ollut jo vuosia tarpeeksi tuloja hankkia oma asunto tai ostaa isäni talo. Olen sitä yrittänytkin, mutta aina joku paperi tai muu asia jää puuttumaan. Ainoa ehtoni talon ostolle olisi, että se jäisi isäni nimiin hänen viimeiseen päiväänsä asti, jotta hän tietää olevansa turvassa ja ettei häntä jätetä yksin. Tähän ei ole silti päästy vielä.
Isäni on yli 70-vuotias, hyvin suorasukainen ja välillä jopa kärkäs. Ei hän vastusta mitään, mutta ei enää juuri pysty samoihin asioihin kuin nuorempana niinhän se menee kaikilla, kun ikää karttuu. Hän on ollut leski nyt neljä vuotta ja elää äitini poismenoa edelleen läpi.
Sekä minä että poikani olemme töissä. Kannamme yhdessä valtaosan talon kuluista laskuista, ruokaostoksista, arjen eväistä. Isäni antaa vähän, kun saa eläkkeen, mutta on muuttunut hyvin säästäväiseksi ja jopa epäluuloiseksi.
Isoveljeni käy vierailulla puolisen tuntia ehkä kaksi kertaa vuodessa. Siskoni, joka ei ole töissä, auttaa meitä pientä korvausta vastaan laittamaan ruokaa ja olemaan isämme seurana silloin, kun minä ja poikani olemme töissä.
Isäni ei syö oikeastaan koskaan ellei ruoka ole valmiina lautasella hänen eteensä katettuna. Kotona hän ei juuri tee mitään, paitsi että joskus leikkii koirani Helmin kanssa, katselee videoita ja nukkuu. Eniten häntä huolettaa, etteivät kynttilät lopu kotoa eikä hautausmaalta ja tietenkin hän miettii koiraani, sitä hemmoteltua “lapsenlastaan”, joka köllöttää hänen sängyssään samaan aikaan kun hän itsekin lepää.
Joskus puran sydäntäni, sillä joinakin kuukausina kaikki laskut ja ruoat ovat ihan minun vastuullani. Mutta sitten muistutan itseäni, kuinka onnellinen olen, että voin yhä pitää huolta isästäni, olla hänelle seuraa, huolehtia ja nauraa, käydä yhdessä läpi muistoja, nähdä hänen kiintymyksensä poikaani ja koiraani kohtaan. Hän antoi minulle kaiken syntymästä asti; nyt haluan antaa takaisin saman rakkauden ja omistautumisen, jolla hän on minua aina tukenut huolehtien hänestä niin taloudellisesti, ajallisesti kuin tunnepuolellakin.
Moni sanoo, että minun pitäisi hankkia oma koti, mutta en halua enkä aio tehdä sitä. Kuka huolehtisi isästäni, jos hänelle vaikka yöllä sattuu jotakin? Minua surettaisi ajatus isästä yksin kotona, pelkkien muistojen ja kaihon keskellä, tai jos hän kompastuisi yksin kauppareissulla. Joskus hän käy ulkona, mutta tiedämme, minne hän menee ja pidämme silmällä, autamme lääkäriinkin, jos tarve vaatii. En voisi elää jatkuvan syyllisyyden ja huolen kanssa sen jälkeen, mitä hän on minulle antanut.
Isäni on sellainen kuin on säästäväinen, joskus karvas, toisinaan vihainen, välillä iloinen, toisinaan epätoivoinen ja huolestunut hän on minun isäni. Hänen (ja äitini) ansiosta olen se, joka tänään olen.
Mitä jätän pojalleni, kun minua ei enää ole? Jätän hänelle kyvyn tehdä töitä, pärjätä arjessa, koulutuksen, ehkä parhaani mukaan hyvän esimerkin ja ehkä jos asiat onnistuvat, isäni talon, sillä ehdolla että talo pysyy täysin isäni nimissä hänen elämänsä ajan, vaikka minä maksaisin siitä.