Viime viikolla 87-vuotias isäni, Olavi, melkein aiheutti todellisen sekasorron marketissa aivan kuin unessa, jossa aika kulkee omia polkujaan ja taivaalta sataa metrisiä villalapasia. Hän ei riidellyt hinnoista eikä kinastellut vanhentuneista ruuista. Hän teki sen vain olemalla hidas ja hidas kuin jänkä, aivan tahallisesti.
Perjantai, kello viittä vaille puoli kuusi. Hetki, jota suomalaiset kutsuvat nimellä “ruuhkan helvetti”. Myymälä oli pullollaan väkeä, kaikki näyttivät siltä kuin olisivat juuri tulleet saunasta, mutta löyly jäi päälle. Ihmiset vilkuilivat kellonsoittovaistoillaan kännykköjään, selaavat uutisia, heidän energiansa huusi: menkää pois tieltäni, kun minä astun rautatieaseman käytävällä.
Minäkin olin yksi heistä. Halusin vain ostaa Olaville kaurahiutaleet ja päästä kotiin suoraan hartioita kiristävästä arjesta.
Isälläni oli oma tempo sellainen, että Koiviston veturi olisi jäänyt kakkoseksi. Vanha rautatieläinen, kädet kuin parkkiintunut haapa, hän ei tuntenut kiirettä kuin juhannuksena ennen saunaa.
Lopulta pääsimme kassalle. Kassalla seisoi nuori, väsyneen näköinen tyttö, jonka nimikyltti kertoi: Taru. Hän oli selvästi suomalainen silmät väsyneet kuin marraskuun ilta, suupielissä unohdettu hymy. Taru skannasi tavarat kuin robotiksi muuttunut ihminen, joka unelmoi vain tauosta ja kahvista.
Hyvää iltaa, Taru, sanoi Olavi. Hänen äänensä oli karhea kuin järvien jään alta nouseva tuuli, mutta siinä oli edelleen ripaus voimaa.
Taru ei nostanut katsettaan hän vain piiputti kaurahiutaleet. Hei vaan. Löytyykö S-Mobiili?
Ei löydy, neiti, vastasi Olavi. Mutta minulla olisi pyyntö. Tarvitsen kaksi suurta Fazerin suklaalevyä hasselpähkinällä. Ne tuossa sinun vieressä. Haluaisin, että ne maksetaan erikseen. Ja maksan käteisellä, jos sopii.
Tunsin, kuinka naamani lämpö kävi punaiseksi kuin pakkasilta. Takana joku mies puku päällä huokaisi kovaan ääneen hän alkoi naputtaa korttiaan hihnalla kuin joku olisi soittanut melankolista sambaa Suomen Pankissa.
Isä, kuiskasin. Anna minun vaan maksaa kaikki yhdellä kortilla. Pidämme koko jonon panttivankina!
Rauhoitu, poikani, sanoi Olavi. Maailma ei pysähdy.
Taru huokaisi raskaasti sellaisella äänellä, kuin hänen sisältään olisi imetty viimeinenkin henki.
Selvä, herra. Odottakaa hetki.
Hän piiputti ensimmäisen suklaalevyn. Isä kaivoi esiin vanhan tarralla suljettavan lompakkonsa, joka olisi voinut kuulua jääkärille. Hän ei ottanut suurta seteliä, vaan nipun kolikoita ja alkoi laskea niitä ylös, yksi kerrallaan.
Yksi euro kaksi kaksi viisikymmentä sanoi hän hitaalla unenomaisella rytmillä.
Ilmassa kiristyi jännitys, niin että sen olisi voinut viipaloida ruisleivästä. Mies puvussa takanani mutisi: Ihan uskomatonta. Joillakin on ihan oikea kiire, toisin kuin näillä.
Olavi ei välittänyt. Hän laski tarkasti summan, ojensi kolikot Tarulle, jonka kädet tärisivät näkyvästi.
Hyvä, sanoi hän hiljaisella äänellä. Tässä ensimmäinen kuitti.
Kiitos, vastasi Olavi. Sitten vielä toinen.
Hän teki kaiken uudestaan, samalla unenomaisella hitaudella… Sillä aikaa jonossa laskeutui syvä hiljaisuus. Ei se ollut mikään kohtelias hiljaisuus, enemmänkin sellainen, jossa kaikki odottavat junaa, joka ei koskaan tule.
Taru ojensi hänelle toisen kuitin.
Onko siinä kaikki, herra? Hän jo hamuili seuraavan erottimen, halusi päästä tästä kohtauksesta nopeasti.
Melkein, sanoi Olavi.
Hän otti ensimmäisen suklaalevyn, siirsi sen takaisin kassalle kohti Tarua.
Tämä on sinulle, sanoi hän. Syö se kahvin kanssa kun saat tauon. Näytät siltä, että kannat koko Suomen kansantalouden harteillasi, ja teet sen oikein hyvin.
Taru jähmettyi paikalleen. Jossain takana piipittivät kassalaitteet, mutta hän ei liikkunut lainkaan.
Ja tämä… Olavi kääntyi katsomaan suoraan ärtyneeseen jonoonsa. Hän ojensi toisen suklaan kohti pukuherraa, joka oli näyttänyt suurinta ärtymystä. Tämä on sinulle, sanoi hän, käsi ojossa kuin metsänpeikko tuoden lahjaa.
Mies räpäytti silmiään, hämmentyneenä.
Mitä? Miksi minulle?
Koska näytät siltä, että sinulla on ollut huono päivä, sanoi Olavi aivan vakavasti. Ja olit tarpeeksi kärsivällinen odottamaan vanhaa miestä. Vie kotiin ja tarjoa lapsillesi.
Pukuherra muuttui punaiseksi kuten puolukka pakkasessa. Hän katsoi suklaata, sitten Olavia, sitten lattiaan. Hänen ärtynyt olemuksensa suli pois, tilalle astui häpeä.
En… en voi ottaa tätä, änkytti hän.
Ota nyt, pyysi Olavi. Tee jotain hyvää.
Taru peitti suunsa kädellä, hänen silmissään kiiluivat kirkkaat kyyneleet. Hän ei vain itkenyt siinä oli helpotus, joka tuntui melkein fyysisenä.
Kiitos, kuiskasi hän. Et voi ymmärtää… tämä on parasta mitä tänään tapahtui.
Olavi kosketti lakkiaan.
Pidä pääsi pystyssä, lapsi.
Lähdimme ulos parkkipaikalle hiljaa. Talvi-ilma puri poskia, mutta isäni oli lämmin kuin karhu karhunpesässä. Kun käynnistin auton, huokaisin syvään.
Isä, olet uskomaton. Tiedätkö, että tuo mies olisi voinut haukkua sinut pystyyn? Riskisit kaiken vain jakamalla suklaata?
Olavi katseli autojen virtaa ikkunan takaa.
Se oli itsekäs teko, sanoi hän hiljaa.
Nauroin:
Itsekäs? Sinä juuri annoit tytölle makeaa, ja muistutit vihaiselle miehelle että hänkin on ihminen. Missä tässä on itsekkyys?
Olavi hieroi polviaan karheilla käsillään.
Kyllä minä uutisia luen, poika. Istun tuolissani ja näen maailman, joka on levoton. Kaikki riitelevät. Some täynnä ihmisiä, jotka väittelevät asioista, joita eivät edes voi hallita.
Hän kääntyi minua kohti:
Ne haluavat, että pelkäämme. Että katsomme toista ihmistä kuin vihollista. Se saa minut tuntemaan itseni pieneksi. Avuttomaksi. Olen 87 vuotta vanha. En voi muuttaa maailmaa. En voi pysäyttää konflikteja. En voi saada kaikkia lopettamaan kinastelun.
Hän hengitti syvään.
Siksi luon hetken, jossa voin hallita jotain. Pakotan maailman pysähtymään, vaikka vain kahdeksi minuutiksi. Vaihdan energian omien käsieni säteellä. Saan tytön hymyilemään. Saan miehen ajattelemaan. Se antaa minulle hallinnan tunnetta. Se todistaa itselleni, että voin vielä vaikuttaa. Siksi se on itsekkyyttä. Teen sen itselleni.
Saavuimme hänen kodilleen. Kun autoin häntä ylös, hän nappasi kaurahiutalepussin.
Mihin menet nyt? kysyin, kun näin hänen suuntaavan naapurin portille.
Rouva Marjaa auttamaan, henkäisi hän. Hän sairastui viime viikolla, ja omaiset ovat kaukana. Mene ja teen hänelle puuroa.
Isä, hymyilin. Ei tuo ole itsekkyyttä. Se on rakkautta.
Olavi pysähtyi, katsoi minua silmät tuikkien:
Hän sanoo, että olen maailman paras kokki. Siinäpä luulleni riittää. Puhtaasti itsekästä, poika!
Hän katosi iltaiseen hämärään itsekäs vanha mies, joka päätti paikata tätä maailmaa yksi suklaalevy ja yksi puuroannos kerrallaan.
Istuin autossa vielä pitkään ennen kuin ajoin kotiin. Ajattelin puhelimen ilmoituksia. Hartioiden jännitystä. Mutta sitten muistin Tarun kasvonilmeen.
Olavi oli oikeassa. Emme voi pelastaa tätä suurta, äänekästä maailmaa. Se on liian iso. Mutta voimme huolehtia muutamasta metristä ympärillämme. Voimme saada maailman pysähtymään hetkeksi. Voimme valita ystävällisyyden, etenkin silloin kun se tuntuu hankalalta. Juuri silloin.
Jos tämä on “itsekkyyttä”, ajattelen, että meidän kaikkien pitäisi olla vähän enemmän Olavin kaltaisia.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
