Muistan, kuinka isälleni, 87-vuotiaalle Eerolle, melkein onnistui aiheuttaa pieni kaaos marketissa viime viikolla. Hän ei riidellyt hintalapuista. Hän ei kiistellyt vanhentuneista tuotteista. Hän sai sen aikaan vain olemalla hidas ja täysin tahallaan.
Oli perjantai, puoli kuusi iltapäivällä. Se aika, jota meillä kutsutaan “liika kiire ja hermot riekaleina”. Koko kauppa pullisteli ihmisistä, joiden kasvoilta paistoi stressi ja kiire. Jokainen vilkuili kelloa ja räpläsi puhelinta, energia huokui “olisit jo pois tieltäni”.
Kuulun heidän joukkoon. Tulin vain hakemaan isälle kaurapuuroa ja pääsemään kotiin.
Mutta Eerolla oli oma rytminsä. Hän oli entinen metalliromun työmies, kädet kuin tammenkuorta. Hän ei tuntenut kiirettä ilman oikeaa syytä.
Kun vihdoin saavuimme kassalle, kassatyttö näytti siltä, että voisi kuukahtaa missä tahansa. Nimilapussa luki “Sinikka”. Nuori, mutta katseessa väsymystä ja tyhjyyttä. Hän piippasi tuotteet kuin unessa, ajatellen varmasti vain lepoa.
– Hyvää iltaa, Sinikka, isä tervehti. Hänen äänessään oli karheutta mutta yhä voimaa tarttua ihmisten huomio.
Sinikka ei katsonut ylös. Hän piippasi kaurapuuron. – Iltaa. Onko S-marketin korttia?
– Ei ole, neiti, vastasi isä. – Mutta minulla olisi pyyntö. Tarvitsisin kaksi suurta Fazerin hasselpähkinäsuklaata. Niitä, jotka ovat tuossa sinun vieressä vitriinissä. Mutta haluaisin, että laitat ne eri ostoksiin, eri kuitille. Maksaen käteisellä.
Tunsin, kuinka poskeni alkoivat kuumeta. Takana joku huokaisi raskaasti puku päällä oleva mies alkoi naputtaa korttiaan hihnaa vasten kuin rumpali.
– Isä, kuiskasin varovasti. – Ole hyvä, voin maksaa kaiken yhdellä kortilla, yhdellä kertaa. Pidätämme koko jonon.
– Rauhoitu, poika, hän sanoi vilkaisemattakaan minua. Maailma jatkaa kulkuaan.
Sinikka huokaisi syvästi sellainen huokaus kuin kaikki ilma olisi lähtenyt kehosta.
– Selvä, herra. Hetki vain.
Hän piippasi ensimmäisen suklaalevyn. Isä kaivoi esiin vanhan tarralla suljettavan lompakkonsa. Hän ei ottanut isoa seteliä. Hän kumartui kaivamaan taskusta pienen kasan eurokolikkoja.
– Yksi euro… kaksi… kaksi viisikymmentä… hän laski ääneen.
Ilmassa oli jännitystä niin tiheänä, että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Pukumies mutisi: Uskoisin että jotkut meistä joutuvat tekemään töitäkin, toisin kuin jotkut.
Eero ei välittänyt. Hän laski tarkalleen kolikoilla suklaan hinnan ja työnsi kasan Sinikalle. Tytön kädet vähän tärisivät, kun hän laski rahat.
– Hyvä, hän sanoi hiljaa. – Tässä ensimmäinen kuitti.
– Kiitos, isä vastasi. – Nyt toinen.
Hän teki kaiken uusiksi yhtä hitaasti, yhtä huolellisesti.
Kun toinen suklaa oli maksettu, takana vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei mikään kohtelias hiljaisuus, vaan sellainen, joka tuntuu painostavalta.
Sinikka ojensi toisen kuitin.
– Oliko siinä kaikki, herra? hän kysyi, jo valmiina ohjaamaan seuraavan asiakkaan ostokset hihnalle.
– Melkein, isä sanoi.
Eero tarttui ensimmäiseen suklaalevyyn ja liuutti sen takaisin Sinikalle.
– Tämä on sinulle, hän sanoi. Syö se kahvin kanssa tauolla. Näytät siltä, että kannat maailman painoa, ja teet sen loistavasti.
Sinikka jäi aivan sanattomaksi. Jossain kauempana piipparit aloittivat piippaamisen, mutta hän ei liikkunut.
– Ja tämä, isä kääntyi ja katsoi suoraan punaisena seisovaan pukumieheen jonossa. Hän ojensi suklaan.
– Tämä on sinulle, Eero sanoi, kättä ojentaen.
Mies räpäytti silmiään yllättyneenä.
– Mitä? Miksi minulle?
– Koska näytät siltä, että päiväsi on ollut huono, isä sanoi totisesti. Ja jaksoit odottaa vanhaa miestä. Vie illalla lapsille.
Pukumies punastui aivan uudella tavalla katsoi suklaata, isään ja lattiaan. Hänen ylimielinen asenteensa katosi, tilalle tuli nolous.
– En… en voi ottaa tätä, hän sopersi.
– Ota vain, isä pyysi. Tee jotain hyvää.
Kun vilkaisin Sinikkaan, hän peitti suunsa kädellä. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. Hän itki mutta siinä oli sitä helpotuksen voimaa, joka tuntui melkein fyysisenä.
– Kiitos, hän kuiskasi. Et tiedä… tämä oli päivän paras asia.
Isä vain kosketti lakkinsa lippaa.
– Pidä pää pystyssä, tyttö.
Poistuimme parkkipaikalle hiljaa. Talvi-ilma oli purevaa, mutta Eero vaikutti lämpimältä ja tyyneltä. Kun käynnistin auton, huokaisin syvään.
– Isä, sä olet ihan uskomaton. Tajusitko, että se mies oli vähällä haukkua sinua? Otit riskin, vain jotta saisit jakaa suklaata?
Isä tuijotti auton ikkunasta ohitse virtaavia autoja.
– Itsekäs teko, hän sanoi hiljaa.
Naurahdin:
– Itsekäs? Sä juuri annoit tytölle makeisia ja muistutit vihaiselle miehelle, että hänkin on ihminen. Missä siinä on itsekkyys?
Isä hieroi polviaan karheilla käsillään.
– Katson uutisia, poika. Istun tuolissani ja näen maailman täynnä huolta. Kaikki kiistelevät. Some pursuaa ihmisiä, jotka ärsyttävät toisiaan asioilla, joihin heillä ei ole valtaa.
Hän katsoi minua:
– He haluavat meidän pelkäävän. Että pidämme lähimmäistä vihollisena. Se saa minut tuntemaan itseni pieneksi, avuttomaksi. Olen 87-vuotias. En voi muuttaa maailmaa. En voi lopettaa riitoja. En voi saada kaikkia lopettamaan kinastelun.
Hän veti syvään henkeä.
– Joten luon hetken, jossa minulla on valta. Saankin maailman pysähtymään, vaikka vain kahdeksi minuutiksi. Vaikka vain tässä, käsieni ulottuvilla. Sain tytön hymyilemään. Sain miehen miettimään. Se antaa minulle hallinnan tunteen. Se kertoo, että olen yhä merkityksellinen. Siksi se on itsekästä. Teen sen itselleni.
Saavuimme hänen talolleen. Auttaessani häntä ulos, hän nappasi kaurapuuron pussin.
– Minne menet nyt? kysyin, kun näin hänen suuntaavan naapurin portille.
– Rouva Marjalle, hän sanoi käheästi. Hän oli kipeänä, perhe kaukana. Ajattelin keittää hänelle puuroa.
– Isä, hymyilin. Se ei ole itsekkyyttä. Se on rakkautta.
Eero pysähtyi, katsoi minua silmät tuikkien:
– Hän väittää minun olevan maailman paras kokki. Sehän hivelee itsetuntoa. Puhtaasti itsekäs teko, poika!
Hän hävisi iltahämärään “itsekäs” vanhus, joka päätti paikata tätä maailmaa suklaapala kerrallaan, puuroannos kerrallaan.
Istuin autossa pitkään ennen kuin lähdin kotiin. Ajattelin puhelimen ilmoituksia. Muistin hartioiden kiristyksen. Ja sitten palautui mieleen Sinikan kasvot.
Isä oli oikeassa. Me emme voi pelastaa koko tätä suurta, meluisaa maailmaa. Se on liian iso. Mutta voimme huolehtia siitä tilasta, joka on kolmen metrin säteellä meistä. Voimme pysäyttää maailman. Voimme valita ystävällisyyden, kun se on epämukavaa. Juuri silloin, kun se on epämukavaa.
Jos tämä on “itsekkyyttä” ajattelen, että meidän kaikkien pitäisi olla vähän enemmän Eeron kaltaisia.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
