Muistan ajan, jolloin Tapio palasi kotiin pitkän työpäivän jälkeen. Hän ihmetteli hiljaisuutta; vaimoa ei näkynyt missään huoneessa. Myös heidän yksivuotias poikansa, Onni, oli poissa, mikä sai Tapion huolestumaan. Hän päätti, että ainoa tapa saada selvyys oli mennä naapurissa asuvan Leenan luo kysymään, oliko tämä nähnyt Sirkkaa, hänen vaimoaan. Kun Tapio oli juuri koputtamassa oveen, Leena avasi itse oven ja piteli sylissään pientä Onnia.
Leena kertoi Sirkankin poikenneen pikaisesti asioille, ja siksi poika oli hänen hoidettavanaan. Vaikka Tapio oli tottunut huolehtimaan pojastaan, hän mietti levottomana, mikähän kiire vaimolla oli ollut jättää perhe näin äkisti. Samassa hän huomasi, että Sirkka oli sentään lämmittänyt valmiiksi karjalanpaistia mikroaaltouuniin pienet teot olivat silloin isoja lohdutuksia.
Aika kului tuskastuttavan hitaasti: puoli tuntia, tunti, toinenkin, lopulta viisi. Tapio yritti kymmenittäin soittaa vaimolleen, mutta puhelimeen ei vastattu. Illan painuessa yöksi hänen ahdistuksensa sai yhä syvemmän otteen. Vihdoin, kun Onni oli saatu uneen ja yölamppu sytytetty pienen sängyn viereen, Tapio jäi yksin odottamaan ja toivomaan.
Lopulta hiljaisuuden rikkoi puhelimen pirinä. Toivo heräsi Tapiossa kenties Sirkka vihdoin soittaisi kotiin palaamisesta. Hän tarttui puhelimeen ja kuulusteli, missä Sirkka oli ollut ja miksi oli lähtenyt. Sirkka kuitenkin kiersi kysymykset ja sanoi rauhallisesti, ettei ollut aikomusta palata kotiin. Hän oli tehnyt päätöksen jättää Onnin Tapion hoitoon pysyvästi.
Järkytys ja epäusko veivät Tapion mukanaan. Hän puristi puhelinta kädessään, peläten koko ajan, että kyseessä oli vain hämärä unelma tai huono pila. Mutta totuus hiipi hiljaa hänen sydämeensä: nyt hän olisi vastedes sekä isä että äiti, yksin kantamassa vastuun pienen poikansa hyvinvoinnista. Niinä päivinä elämä muuttui pysyvästi.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
