En halua
Kaikki on jo muutenkin minun vastuullani! Kuinka paljon enemmän vielä muka? Elina oli närkästynyt.
Puoliso ei vastannut mitään. Hän, kuten aina, valitsi “työntää päänsä hangessa,” toivoen, että asiat selviäisivät itsekseen. Useimmiten eivät selvinneet ongelmat ratkoi Elina. Hän teki töitä kotoa käsin tietokoneella, oma tahti, vapaat työajat. Palkka oli aluksi pieni, mutta Elina opiskeli lisää ja palkka nousi. Alkoi tienata selvästi enemmän kuin miehensä. Hänen tuloillaan maksettiin autolaina, lomamatkat, kodinkoneet ja vaatteet. Sitten tuli äitiysvapaa. Elina, lähes hidastamatta tahtia, odotti ja synnytti vauvan. Väsyi pahasti, mutta ei halunnut menettää hyvää toimeentuloaan.
Lapsi meni päiväkotiin. Elämä helpottui, ja riemusta Elina lisäsi työntekoa entisestään. Nyt piti maksaa myös päiväkoti. Ei mikä tahansa Elina valitsi tarkkaan. Omalle lapselleen parasta. Mies, kuten aina, luotti Elinan päätökseen ja muutenkin.
He asuivat erillisessä asunnossa, jonka Elina oli perinyt mummoltaan. Miehellä, Mikolla, ei ollut omaa asuntoa. Ennen naimisiinmenoa hän asui äitinsä ja siskontyttärensä kanssa. Isosiskoa ei enää ollut; kolme vuotta sitten hän oli poissa. Äiti, Kaarina, ei koskaan oikein toipunut siitä, verenpaineet nousivat pilviin.
Siihen mennessä, kun Mikko meni Elinan kanssa yhteen, siskontyttö jo opiskeli yliopistossa ja eli omaa elämäänsä. Hän vietti aikaa kavereiden kanssa, matkusteli, tapaili poikia, ei juuri kotona viihtynyt.
Kaarina käänsi kaikkien huolensa Mikon perheen toisin sanoen Elinan puoleen. Koska muista ei ollut apua. Kuitenkin Venla lapsenlapsi sai Kaarinalta kaiken haluamansa. Orpolapsi, tytär oli aikoinaan synnyttänyt hänet ilman avioliittoa. Tarinasta ei kukaan puhunut mielellään: mitäs siitä hyviä muistoja olisi.
Näin eleltiin. Kaikki toimi ihan hyvin, kunnes Kaarina joutui sairaalaan. Verenpaine oli noussut niin korkealle, että siitä tuli vakavia seurauksia. Hän jäi vuodepotilaaksi. Sairaalassa saatiin vähän voimia takaisin kolmen viikon aikana, mutta kotiin tullessa Kaarina pysyi yhä vuoteenomana. Lääkärit eivät luvanneet mitään.
Mikko jättäytyi sivuun, arki jäi Elinan vastuulle.
Naiset hoitaa nämä asiat paremmin, hän tokaisi olkia kohauttaen.
Mitä asioita? ihmetteli Elina.
No sairaanhoito, kaikki hoiva kuntoutus Mikko mutisi ja raapi niskaansa.
Minä olen graafinen suunnittelija, en sairaanhoitaja! Osaan näistä yhtä paljon kuin sinä, Elina huokaisi. No, lähden kuulemaan lääkärin mielipidettä.
Elina ei erityisemmin välittänyt anopistaan. Välillä kinattiin lujasti, mutta vähitellen päätettiin elää diplomaattisessa aselevossa varsinkin kun ei asuttu yhdessä. Paljonkin oli hampaankolossa molemmilla, mutta ei puhuttu niistä ääneen. Elina sieti Kaarinaa kohteliaisuudesta. Kaarina sieti Elinaa, koska tiesi tämän olevan hyvä vaimo Mikolle sellainen tytär pitää arvostaa. Kaarina ymmärsi myös, ettei pojasta ollut elättäjäksi, koko tulotaso tuli miniän kautta.
Vävyä anoppi harvoin näki. Milloin verenpaine kiipesi, milloin päänsärky iski. Sattumoisin aina, kun olisi pitänyt muutama tunti lapsenvahtina toimia. Elina ei voinut apuun luottaa.
Nyt kaikki kuitenkin odottivat apua Elinalta. Hän haki Kaarinan sairaalasta (hänhän työskentelee kotona, voi helposti lähteä, Mikkoa ei töistä niin vain päästetä), ja vei tämän kotiin. Päätettiin, että perhe asuisi Kaarinan luona jonkin aikaa.
Elämä siellä teki Elinasta hauraan: hoikistui niin, ettei peilikään enää tuntenut. Hän ehti työnsä ohella pestä, syöttää ja hoitaa anoppia, kerätä marjoja, keittää liemiä, pyyhkiä hikeä otsalta.
Venla, siskontytär, pujahti aina nopeasti omaan huoneeseensa, eikä tullut ulos ennen yötä ettei vaan joutuisi osallistumaan mihinkään. Aamulla taas opintoihin ja siitä suoraan ulos. Elämä kulkee eteenpäin mummo on mummo, mikäs siihen auttaa?
Mikosta ei juuri ollut apua. Elina koetti vedota tämän omatuntoon:
Sinun äitisi! Auta nyt edes vähän!
En mä se on vähän niinku naisten hommia, Mikko mutisi. Kävin kaupassa ja ostin ruokaa. Mitä muuta muka pitää?
Naiset touhusivat; asiat eivät menneet parempaan suuntaan. Kaarina valitti, moitti Elinaa ja poikaansa, kiukutteli ja sanoi kaikkea, mitä ei ehkä olisi sanonut terveenä. Elina kuuli itsestään paljon uutta: oli kuulemma onnekas saadessaan hyvän koulutuksen ja työn, jossa kotoa käsin vaan klikkailee konetta ja saa oikein hyvät rahat. Mikko-raukka taas oli epäonninen. Koulutiellä tuli huonoja opettajia. Sitten ei päässyt yliopistoon huonoa tuuria sekin.
Kaarina otti lainan (ei euroa vaan velkaa reilusti) kouluttaakseen poikansa. Opiskelu oli yhtä taistelua. Paristi melkein tippui opinnoista; vaikka maksu oli suuri, oli sielläkin käytävä tunnit. Hermot oli lopuillaan, ennen kuin “poika” sai paperinsa. Kaikki, Kaarinan mielestä, johtui huonoista opettajista. Ja sitten tytärkin sairastui ja menehtyi. Äiti repi itsensä riekaleiksi. Koulun päättänyt Venla piti saada opiskelemaan onneksi Venla pääsi suoraan valtiolliselle puolelle, siitä saatiin olla ylpeitä. Venla kävi parasta koulua, johon vielä tytär maksoi.
Elina kuunteli tätä jo sadas kerran ja tajusi, ettei enää jaksa. Kaikki olivat sankareita, paitsi hän. Hänen mukaansa kaikki näytti hyvältä kun vain kävi tuuri!
“Voi pojat, kävihän mulla tuuri… erityisesti tämän puolison kohdalta”, Elina mietti surullisena. “Mitäköhän tässä oikein näin?” Hän pohti sitä usein. Kun Elina ehdotti, että Kaarinalle palkattaisiin hoitaja ja he palaisivat omaan asuntoonsa, Mikko protestoi:
Hoitaja?! Sehän maksaa! Mä en semmoista pysty maksamaan Katso ite vaan. Jos haluut, palkkaa mut omillas maksat.
Heillä oli ollut sopimus: mies maksoi laskut ja välttämättömät ruoat, Elina kaiken muun. Niinpä hoitaja olisi tietenkin Elinan vastuulla. “Selvähän se,” Elina ärisi mielessään. “Mutta MINKÄ takia se pitää vielä erikseen sanoa! Olenko muka kaikille velkaa jotain? Ei käy enää. Haluan elää. Nyt olen pelkkä varjoni, eikä kukaan huomaa…”
Sitten tuli hetki, jolloin Elina tajusi: ei jaksa eikä halua enää. Eräänä päivänä, ilmoitettuaan anopille menevänsä kauppaan, hän karkasi, haki samalla lapsensa päiväkodista ja palasi omaan asuntoonsa.
“Ihanaa…”, Elina tuumi löhöten omalla leveällä sängyllään ja tuijottaen kattoon, “Olen kotona! En halua mitään, vain levätä. Olen uupunut…”
Hän kutsui pientä Sakaria syömään. Ruokailun aikana Elina mietti, että anopin luona varmaan jo ihmeteltiin hänen poissaoloaan. Hän ei ollut jättänyt vanhaa ihmistä heitteille ruokin, vaihdoin vaatteet, ja noin tunnin päästä Mikko palaisi töistä, kuten aina. Elina kirjoitti Mikolle lapun, jossa kertoi, ettei enää jaksa eikä halua, ja lähtee. Toivotti Kaarinalle pikaista paranemista, ja pyysi välittämään ettei suuttuisi…
Puhelin pysyi kiinni.
Mikko saapui illalla paikalle. Elina ei päästänyt sisään: keskusteltiin ovella. Ei enää ollut asiaa. Miehellä ei ollut hätää Elinan vuoksi, eikä hän puhunut rakkaudesta Elinaan tai lapseen. Vain itsestään: mitä nyt tekisi ilman Elinaa?
Suosittelen tietysti palkkaamaan hoitajan. Ammattiapu on parempaa, tiedäthän, Elina sanoi uneliaasti. Ja niin, minä haen avioeroa. En enää aio olla työjuhtana kenellekään. Hei vaan.
Mikko lähti tyhjin käsin. Elina laittoi puhelimen myöhemmin taas päälle töistä saattoi tulla soitto.
Kaarina soitti. Pyysi palaamaan kotiin, pyysi ettei jättäisi häntä eikä Mikkoa. Pyyteli anteeksi sanojaan. Mutta äänessä kuului ylimielisyys: tule nyt jo takaisin ja jatka velvollisuuksiasi.
Elina selitti, ettei ole velassa kenellekään. Kaarinalla olisi poika ja Venla heille kuuluisi hoiva. Anoppi löi luurin kiinni.
Avioero astui voimaan. Näin Elinasta tuli yllättäen yksinhuoltaja. Mutta elämä ei muuttunut lainkaan kaikki oli kuten ennenkin, paitsi huolet vähenivät. Elina kiitti kohtaloaan, joka avasi hänen silmänsä läheisten asenteille.
Kaarina toipui sittemmin huomattavasti iso apu oli palkattu hoitaja, joka osasi kuntouttaa ja hoivata. Mikko löysi sivutyön (ai tällaistakin voi tehdä! Elina hymyili kuullessaan uutisen Venlalta, joka sattumalta kertoi kaiken), ja pystyi palkkaamaan hoitajan. Ja ennen tätä Venla auttoi mummoa: ruokki ja hoiti. Näytti, että hän kyllä osasi ja pystyi kaikkeen. Ja elämä jatkui parempaan.
Niin se on: kaikki hyötyivät tästä, Elina mietti tehdessään uutta graafista tilausta tietokoneella, että sain heidät pois niskastani. Ja minä, minä pärjään nyt paremmin kuin koskaan……Olo oli kevyt, kuin vuosien taakkana kantama reppu olisi vihdoin otettu pois. Sakari leikki lattialla ja nauroi niin heleällä äänellä, että Elina hymyili itsekseen. Hän huomasi avaavansa ikkunoita, päästävän tuoretta tuulta sisään kotiinsa ja mieleensä.
Eräänä iltana hän ulkoilutti Sakaria puiston reunalla. He istuivat penkille, ja pieni pää painautui kylkeä vasten. Elina katseli ympärilleen ilta-aurinko kultasi kaupungin. Hän hengitti syvään ja tunsi ensimmäistä kertaa vuosiin olevansa oman elämänsä päähenkilö. Ei enää taustahahmo muiden tarinassa, vaan nainen, joka oli valinnut itsensä ja lapsensa, eivätkä he enää kadonneet muiden toiveiden ja vaatimusten alle.
Kun he palasivat kotiin, Sakari juoksi suoraan matolle, käpertyi Elinan viereen ja huokasi onnellisena. Elina tiesi, että elämä ei olisi aina helppoa, mutta nyt hänellä oli rohkeutta valita toisin ja hän oli oppinut, että vapaus on joskus vain yhden rohkean askeleen päässä.
Hän sammutti tietokoneen, sulki silmänsä hetkeksi ja ajatteli: Tämä on minun elämääni. En halua muuta. Ja ensi kertaa pitkään aikaan huoneessa tuntui olevan rauhaa hiljaista, mutta täyteläistä, lupausta uudesta alusta kantavaa.
