Valinta
“Jaakko onkin sitten oikein kunnolla naimisissa…” huokaili Sini istuessaan puiston penkillä, puristaen taskussaan lähetekirjettä toimenpiteeseen. Kämppikset opiskelija-asuntolassa olivat Siniä kadehtineet, kun näkivät hänen seurassaan tummahiuksisen, sileäksi ajetun, kirkassilmäisen miehen. Kaikki luulivat, että hänellä kävi tuuri kohteliaan seurustelukumppanin kanssa. Mutta lopulta ei ollut mitään kadehdittavaa.
Sini värähti muistaessaan ensimmäisen ja viimeisen kohtaamisensa Jaakon vaimon kanssa. Tämä oli odottanut häntä tehtaan portilla, haluten selvittää tilanteen.
No hei! Sinähän olet Sini, eikö vain? aloitti nainen.
Kuka te olette? Sini säpsähti ja jännittyi pitkän, hoikan naisen katseen alla. Tämä oli värjännyt hiuksensa vaalean tuhkaiseksi.
Olen Elina, Jaakon vaimo.
Mitä?
Niin kuin kuulit!
Taas yksi yksinkertainen, nainen lausui rauhallisesti. Teitä on niin paljon, että sormet eivät riittäisi laskemaan. Aina löytyy uusia, jotka tavoittelevat toisten onnea.
Mitä oikein kuvittelet itsestäsi?
Kuule, Elina tarttui Sinin kyynärvarteen, entä mitä sinä kuvittelet?
Minä olen hänen laillinen vaimonsa, olen nähnyt teidät yhdessä. Ja nyt kehtaat tässä päin naamaa esiintyä. Voisit edes pyytää anteeksi ja kadota elämästämme, mutta ilmeisesti hyvä käytös ei kuulu sinulle.
Naiset kuin sinä, hän katsoi Siniä arvioiden, niitä on ollut Jaakolla niin monta, ettei kaikki edes muistu mieleen.
Sinä leikit suuren miehen kanssa häpeämätöntä! Hän on kuitenkin metsästäjä. Tiedätkö?
Olet hänelle vain ohimenevä hetki. Hän katoaa ja sinut unohdetaan. Kannattaisi pysyä erossa.
Meillä on muuten kaksi tytärtä, voin näyttää kuvan. Elina kaivoi laukustaan perhekuvan ja ojensi Sinin hämmentyneelle kädelle. Tässä. Me olimme Naantalissa kaksi kuukautta sitten.
No, miksi olet hiljaa?
Mitä te minusta haluatte? Hoitakaa asiat miehenne kanssa itse.
Niin teenkin älä ole huolissasi! Hän tuli juuri töihin tehtaalle. Hyvä palkka, ja sitten sinä ilmestyit.
Säästä itsesi, älä tuhlaa aikaa Jaakkoon. Hän ei aio erota. Montako vuotta sulla on? Kolmekymmentä?
Kaksikymmentäviisi! Sini vastasi loukkaantuneena.
Vielä ehtii löytää parempaa ja perustaa perheen. Jaakko kannattaa jättää rauhaan.
Sini ei enää jäänyt kuuntelemaan, vaan vaivalloisesti poistui tehtaan portilta, oudossa sumeudessa, kun haaveet ja toiveet särkyivät kerralla.
Petturi… Sini mutisi, pala kurkussa, mutta ei antanut tunteiden näkyä kadulla. Ei halunnut juoruja työpaikalla.
Illalla Jaakko ilmestyi kuin mitään ei olisi tapahtunut, kukkien kanssa. Sini, silmät turvonneina, ajoi hänet pois, vaikka mies vannoi ikuista rakkautta ja lupasi erota, sillä avioliitto oli jo kuulemma lopussa.
Kaksi viikkoa meni, että Sini toipui. Jaakko ei enää häirinnyt häntä. Teeskenteli kuin ei tuntisi, vältellen katsetta työpaikalla.
Vaikeudet eivät tulleet yksin… Aamupahoinvointia ja huimausta Sini piti ensin stressin seurauksena, kunnes ymmärsi, että lyhyt, intohimoinen suhde oli jättänyt jälkensä.
“Kuusi viikkoa” ja se tuntui tuomiolta.
Sini pelkäsi yksinhuoltajuutta. Hän pelkäsi, että kaikki nyt näkevät hänen tekonsa, kuiskailevat ja tuomitsevat. Hän oli uskonut mieheen, jota ei edes tuntenut.
Jaakko oli salannut avioliittonsa. Mitä hän olisi voinut tehdä? Pyytää passia ensitapaamisella? Sormustakaan miehellä ei ollut, eikä kaikki naimisissa olevat sitä pidä.
Miksi hän ei epäillyt, kun Jaakko halusi pitää suhteen salassa työpaikalla?
Hän oli pettänyt Siniä, mutta eipä tieto helpottanut. Pian työpaikan naisetkin alkoi supista, kun Elina oli käynyt etsimässä Siniä.
Olen raskaana, Sini sanoi ruokatunnilla Jaakolle, epätoivoissaan.
Annan rahaa, mutta hoidat asian pois päiväjärjestyksestä, mies murisi ja kääntyi pois.
Seuraavana päivänä Jaakko irtisanoutui. Hävisi Sinin elämästä lopullisesti.
Sini tiesi, ettei voinut viivytellä päätöksensä kanssa. Lääkärin varoituksista huolimatta hän haki lähetteen “toimenpiteeseen”.
Niinpä hän istui penkillä, puristi paperia kuin hukkuva pelastusköyttä.
Kiire johonkin? kuului ääni. Vieressä Sinin viereen rojahti nuorimies, puku päällä ja suuri kimppu punaisia krysanteemeja sylissään.
Mitä? Sini katsoi tyhjällä ilmeellä.
Kellonne edistää, sanoi nuori mies. Hän osoitti kultareunaisia rannekelloja.
Minun kelloni on aina kymmenen minuuttia etuajassa… Säädän niitä jatkuvasti, mutta ei auta. Sini totesi välinpitämättömästi, kääntäen katseensa pois.
Sää on tänään aivan upea, eikö vain? Oikea syyskesän päivä. Äitini rakastaa tällaista ilmaa. Sanoi, että valitsi aikoinaan oikein tällaisena päivänä, eikä koskaan ole katunut.
Tiedättekö, kaveri jatkoi puhekaanaa autuaasti. Äitini on upea! Hän näytti peukkua. Olen hänelle kiitollinen.
Entäs isä? kysyi Sini spontaanisti.
Äiti ei puhu hänestä koskaan, eikä minäkään kysy, sillä näen, ettei sitä haluta muistella…
Olen menossa työhaastatteluun. Kuuletko valittiin kymmenen hakijan joukosta, vaikka minulla ei edes ole kokemusta! Melkein ei uskoisi todeksi…
Äiti antoi minulle itseluottamusta.
Ja jo tiedän, mihin ensimmäinen palkka menee ostan äidille matkan meren rannalle. Hän ei ole koskaan nähnyt merta.
Entäs sinä, oletko käynyt?
En, Sini vastasi. Katse jumittui miehen tummaan solmioon.
Poika loisti onnesta.
Äidin lahja, hän silitti solmiotaan.
Anteeksi kun jaarittelen, mutta tahdoin vain jakaa iloa. Sinä näytät niin surulliselta… Ajattelin, että joku, jonka kanssa puhua, ei ehkä olisi pahitteeksi. Häiritsenkö sinua?
Sini pudisti päätään. Tämä tuntematon ei ärsyttänyt häntä. Päinvastoin hän sai Sinin ajatukset pois ahdistavista asioista. Ja hänen kiintymyksensä äitiinsä oli kunnioitettavaa.
“Miten syvää rakkautta! Voi kunpa minullakin olisi joku tuollainen poika…” Sini mietti.
Nyt minun pitää mennä. Äiti jo odottaa ja jännittää… Nyt minä sanon, ettet turhaan kiirehdi!
Mitä tarkoitat?
Sanoin teidän kellollenne, poika sanoi hymyillen.
Niinpä. Sini jopa hymyili takaisin.
Hetken kuluttua nuorimies jo katosi näkyvistä. Sini otti lähetteen, jota oli hetkeä aiemmin puristanut niin peloissaan ja repi sen pieniksi palasiksi.
Pitkään hän vielä istui, hengittäen syksyistä ilmaa, lämmin olo rinnassaan. Tuo vieras, mutta jotenkin niin läheinen juttukumppani, kevensi mieltä.
Ei hän ollut yksin. Tuo nainen oli yksin kasvattanut hienon pojan. Harmitti vain, ettei Sini tullut kysyneeksi nimeä, mutta mikäs siinä… Valinta oli tehty.
***
Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin…
Äiti, myöhästyn, tuumasi Tomi peilin edessä. Äiti sitoi hänen tummaa, juuri ostettua solmiotaan tärkeää työhaastattelua varten.
Ehkä ilmankin pärjäät.
Solmio tuo varmuutta. Usko pois, tänään käy hyvin. Kyllä sinut valitaan, äiti vakuutti, viimeistellen Tomille solmion.
Tuntuu jännältä, mitäs jos…
Tämä on sinun tilaisuutesi. Älä jännitä, vastaa rauhallisesti ja muista hymyillä. Olet vakuuttava.
Kiitos, äiti. Tomi pussasi äitiään poskelle ja lähti ovesta.
Sini seurasi poikaansa ikkunasta, kun tämä, hänen tärkein ja rakkain maailmassaan, asteli reippaasti pysäkille.
Sitten hän hätkähti aivan kuin sähköiskusta…
Oliko tämä kaikki joskus koettu aiemmin? Se nuori mies puistossa yli kaksikymmentä vuotta sitten… Nyt Tomi juhlapuvussaan muistutti häntä.
Miten oli mahdollista? Oliko kohtalo silloin antanut Sinin nähdä vilauksen tulevaisuudesta siitä, kenestä hän oli aikeissa luopua, ja johdattanut hänet oikeaan valintaan?
Miksi Sini ei silloin jutellut kauemmin hehän olivat liki samanikäisiä? Edes nimi ei jäänyt mieleen. Mutta nyt sillä ei ollut merkitystä.
Kaikki oli mennyt hyvin.
Iltapäivällä Tomi tuli kotiin suuri kimppu tummia krysanteemeja kädessään, solmio sävy sävyyn. Hän kertoi tulleensa valituksi.
Ja lisäksi Tomi lupasi, että he lähtevät yhdessä meren rannalle äiti ei ollut koskaan nähnyt merta.
Nyt koitti aika, jolloin poika huolehtisi rakkaasta äidistään. Hänen puolestaan vuori liikkuisi paikaltaan, joki muuttaisi uomaansa. Sellainen poika Sinillä oli.
Mitä tahansa elämä toi, kun Tomi painoi kasvonsa äidin olkaa vasten, Sini tunsi voimaa jaksaa kaikkea.
Kaikesta oli selvitty, kaikki kestettiin. Sini ei kertaakaan katunut päätöstään. Hän teki juuri oikean valinnan.
Niin sen pitikin olla.
