Vanhempani olen tuntenut vain valokuvista albumeissa. Äitini menehtyi synnytyksessäni, ja isäni ei kyennyt menetyksen jälkeen edes katsomaan minua, vaan luopui huoltajuudestaan. Ukki haki minut heti sairaalasta, ja hänestä tuli ainoa oikea huoltajani.
Ukki ei voinut jättää työtään, joten hän palkkasi minulle hoitajan, joka piti minusta huolta hänen työpäivänsä ajan. Myöhemmin hänen elämänsä helpottui, kun aloitin päiväkodin. Vuosien saatossa meistä tuli ukin kanssa todella läheisiä. Emme koskaan riidelleet, aina yritimme löytää kompromissin, vaikka olin villi teini-ikäinen. Olin joka päivä kiitollinen, että ukki oli elämässäni. Ajatuskin siitä, mitä olisi voinut tapahtua ilman häntä, tuntui pelottavalta.
Osoitin kiitollisuuteni ukille auttamalla kotona ja yrittämällä parhaani opinnoissa. Hän oli ylpeä, kun lapsenlapsensa edusti koulua matikka-, kieli- ja urheilukilpailuissa.
Ukki auttoi minua vielä tulevan uran valinnassakin. Olin aina ollut kiinnostunut biologiasta, mutta en osannut päättää alaa. Niinpä ukki esitteli minut vanhalle ystävälleen, tunnetulle lääkärille. Keskustelumme aikana ymmärsin, että tämä polku tuntui juuri omalta.
Yliopiston vuodet kuluivat ahkerasti opiskellen. Suoritin harjoitteluni Helsingin yliopistollisessa sairaalassa, joka on yksi Suomen parhaista. Välillä oli vaikeaa ja raskasta, mutta lopulta valmistuin neurokirurgiksi!
Heti valmistumiseni jälkeen sain työn tarjouksen yksityiseltä Mehiläisen sairaalalta. Typerää olisi ollut kieltäytyä. Päivät olivat raskaita ja leikkauksia paljon, mutta olen ylpeä siitä, ettei yksikään operaatio epäonnistunut. Vuoden jälkeen kävin jo pitämässä luentoja, sillä kokeneetkin lääkärit kuuntelivat mielellään. Kolmen vuoden päästä nimeni tunnettiin kansainvälisesti, emmekä ukin kanssa yllättyneet, kun minut pyydettiin töihin yhteen Ruotsin arvostetuimmista sairaaloista. Pohdinnan jälkeen päätimme, että tämä mahdollisuus on kokeiltava.
Muutimme siis Tukholmaan. Ukki ei kuitenkaan viihtynyt pitkään, vaan kaipasi takaisin koti-Suomeen ja palasi. Olisin palannut hänen kanssaan, ellei elämä olisi heittänyt eteen yllätystä rakkautta. Tapasin Väinön luennollani; hän on kirurgi toisesta sairaalasta. Aluksi olimme vain ystäviä, sitten tapasimme treffeillä ja pian jo asuimme yhdessä. Päätimme mennä naimisiin Suomessa, sillä halusin ukkini saattavan minut alttarille. Yritin houkutella ukkia palaamaan luokseni, mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi, että vuodet ovat jo vähissä, ja hän haluaa tulla haudatuksi kotiinsa.
Eräänä päivänä, kun Väinö ja minä pelasimme lautapelejä ukin kanssa, puhelimeni soi. Linjalla oli isäni Hän aloitti onnitellen häistä, mutta en halunnut kuunnella tekopyhiä selityksiä, joten kysyin suoraan, mitä hän tahtoi. Hän vastasi:
Haluan rahaa, tyttäreni! Sinähän elät nyt kuin kuningatar. Löysit rikkaan miehen ulkomailta ja uit euroissa! Eikö olisi reilua hyödyntää hieman omaa isää?
En halunnut kuulla enempää, joten suljin puhelimen ja estin hänen numeronsa.
En ymmärrä, mistä hänen rohkeutensa soittaa minulle ja vedota perhesiteisiin kumpusi, kun hän kerran oli itse luopunut minusta.
Minulla on kaksi todellista perheenjäsentä, ja tekisin heidän puolestaan mitä tahansa, mutta isäni ei ole minulle enää mitään.
Tässä elämässä läheisyys, luottamus ja yhteiset muistot ovat tärkeämpää kuin pelkkä veri. Todellinen perhe löytyy sieltä, missä sydän viihtyy.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
