Valinta
Ai että Jere olikin naimisissa, mietin, istuessani puiston penkillä ja puristin taskussani lääkärin antamaa lähetettä. Asuntolan huoneen naapurit olivat kadehtineet minua, kun näkivät minut tummatukkaisen, sileästi ajetun ja sinisilmäisen Jeren kanssa hyvä onni minulla, ajattelivat he, kun oli niin herrasmies seuralaisena. Mutta eipä siinä ollut lopulta mitään kadehdittavaa.
Värähdin, kun mieleeni muistui ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen Jeren vaimon kanssa. Hän oli odottanut minua tehtaan portilla, ilme vakavana, ja halusi keskustella kanssani kasvotusten.
No hei! Sinähän olet varmaan Ilona? hän sanoi suoraan.
Kuka te oikein olette? hätkähdin, enkä saanut katsettani irti tuosta korkeasta, vaaleaksi värjätystä naisesta.
Olen Henna, Jeren vaimo, hän vastasi painokkaasti.
Mitä?
Kuulit oikein.
Taas yksi samanlainen, hän sanoi tyynesti. Montakos teitä oikein maailmaan mahtuu. Kumma kun ette koskaan lopu, nuo toisten onnen perässä jahtaajat.
Mitä te oikein kuvittelette?
Kuule nyt, hän tarttui kevyesti kyynärpäästäni. Minä olen se virallinen vaimo. Olen nähnyt teidät yhdessä, ja silti noin röyhkeästi seisot siinä. Olisi pitänyt jo hävetä silmät päästäsi ja pyytää anteeksi mutta ehkä sellainen ei sinulle ole tuttua.
Hän mittaili minua katseellaan. Sinun kaltaisia naisia Jerellä on ollut sormien ja varpaiden verran, eikä kaikkia edes muista. Häpeämättömästi kietoutunut naimisissa olevan miehen elämään! Hän on metsästäjä, sinulle vain hetken seikkailu. Olet vain kepeä syrjähyppy, eikä muuta, ymmärrätkö? Ja pysy nyt kaukana hänestä.
Meillä on muuten kaksi tytärtä, voin näyttää sinulle perhekuvan, Henna jatkoi ja ojensi minulle kuvan. Tässä! Tosi on. Otettu Naantalissa pari kuukautta sitten…
Miksi olet hiljaa?
Mitä oikein haluatte? Hoitakaa asianne miehenne kanssa, ärähdin.
Kyllä me hoidamme, ei tarvitse huolehtia! Hän pääsi vasta töihin tehtaalle vähän aikaa sitten, hyvä palkka ja sitten sinä ilmestyit hänen elämäänsä.
Lopeta nyt ajoissa. Älä usko Jeren lupauksiin, ei ole eroamassa. Älä tuhlaa aikaasi. Kuinka vanha sinä edes olet, kolmekymppinen?
Kaksikymmentäviisi! sanoin loukkaantuneena.
Vielä enemmän syytä miettiä tarkkaan. Ehtii vielä naimisiin ja tekemään lapsiakin. Jätä Jere rauhaan.
En jäänyt enää kuuntelemaan. Jalkani tuntuivat painavalta, kun lähdin vaeltamaan pois. Olin juuri saanut tietää, että kaikki ne haaveet, jotka olin Jeren kanssa rakentanut, olivat murtuneet hetkessä.
Pettäjä, mumisin, kurkussa pala. En kuitenkaan halunnut näyttää tunteitani kadulla. Töissäkin riittäisi pian juoruja.
Illalla Jere tuli kuin mitään ei olisi tapahtunut, kukkakimppu käsissään. Silmät punaisina häädin hänet menemään vannoipa mitä hyvänsä, eroa hän ei koskaan vaimostaan ottaisi, vaikka kuinka väittäisi heillä olevan kaikki ohitse.
Pari viikkoa olin kuin sumussa. Jere ei ottanut yhteyttä, teeskenteli ettei ollut minua koskaan tuntenut, käänsi päänsä nähdessään.
Sitten alkoi aamupahoinvointi ja pyörrytys. Ensin luulin stressiksi, mutta sitten ymmärsin: yhteiset hetket Jeren kanssa toivat mukanaan seuraukset.
Kuusi viikkoa, lääkäri totesi. Kuulosti tuomiolta.
En halunnut kuitenkaan jäädä yksinhuoltajaksi. Pelotti ajattelin, että kaikki tuijottavat ja tuomitsevat. Tein väärin, luotin liikaa tuntemattomaan, vaikka mies olikin niin rakastettava.
Jere oli salaillut pitäisikö ensi tapaamisella pyytää toisen henkilötiedot? Eihän sormusta edes ollut, vaikka ei yksi kultainen rinkula kaikkea kerro.
Miksi en epäillyt, kun hän halusi pitää suhteemme salassa töissä?
Hän petti minut, mutta se ei helpottanut. Töissä riitti supinaa, kun Henna oli tullut minua tapaamaan tehtaan portille.
Lounastauolla, kaiken toivon kadottaneena, menin puhumaan Jerelle.
Olen raskaana, sanoin.
Annan rahaa, mutta hoida asia pois, hän mumisi.
Seuraavana päivänä Jere irtisanoutui. Katosi elämästäni.
Aika ei auttanut. En voinut pitkittää. Vastoin lääkärin varoituksia otin paperin toimenpiteeseen.
Nyt istuin tässä penkillä, puristin paperilappua, niin kuin se olisi viimeinen turvani.
Onko kiire? vieras mies kysyi, istahtaen viereen iso kimpullinen tummanpunaisia krysanteemeja sylissään.
Mitä? katsoin häntä väsynein silmin.
Kellosi käy edellä, hän sanoi osoittaen ranteessani olevia kultareunaisia kelloja.
Minulla on tapana asettaa aika kymmenen minuuttia edelle, aina kuvittelen ehtiväni paremmin, mutten koskaan opi, vastasin vältellen katsetta.
Onpa ihanan lämmin syyspäivä. Eikö olekin? Kun on kunnon mummon kesä. Äitini rakastaa näitä päiviä. Hän sanoo aina, että juuri tällaisena syksyisenä lämpimänä päivänä hän teki elämänsä parhaan päätöksen, eikä ole sitä koskaan katunut.
Tiedätkö, jatkoi puhelias vieras, äitini on aivan upea! ja nosti peukalonsa pystyyn. Olen hänelle niin kiitollinen.
Entä isäsi? kysyin yllättäen.
Hänestä ei äiti koskaan puhu, enkä minäkään kysy. Näen, että hänelle siitä on vaikea muistuttaa…
Olen muuten tulossa työhaastattelusta. Ajatella, valitsivat minut kymmenen joukosta, vaikka minulla ei ole mainittavaa kokemusta. Tuntuu uskomattomalta… Äiti on antanut minulle rohkeutta uskoa itseeni.
Ja kun saan ensimmäisen palkan, aion ostaa äidilleni matkan meren rannalle. Hän ei ole koskaan ollut ulkomailla, eikä edes nähnyt merta. Oletko sinä?
En ole, vastasin ja katseeni osui hänen viininpunaiseen solmioonsa.
Poika loisti onnea, sydämessä ilo.
Äidin lahja, hän sanoi ylpeänä silittäen solmiotaan nähtyään, että katselin sitä.
Taidan olla liian puhelias, mutta halusin jakaa iloni kanssasi, näytät niin surulliselta… Ajattelin, että ehkä kaipaat itsekin kuuntelijaa. Häiritsenkö sinua?
Pudistin päätäni. Hän ei ärsyttänyt, vaan onnistui pysäyttämään kaikki mustat pilvet mielessäni. Hänen vilpitön rakkautensa äitiään kohtaan teki vaikutuksen.
Miten lämmin rakkaus! ajattelin jo kiinnostuneena, Onpa hänen äidillään ollut onnea… Olisipa itsellänikin joskus tuollainen poika…
Nyt täytyy mennä, äiti odottaa ja hermoilee… Mutta ei tarvitse kiirehtiä!
Mitä?
Sanoin vain, ettet kiirehtisi niille sun kelloillesi, hän naurahti.
Niinpä, vastasin hymyillen.
Poika katosi kadulle. Otin käteeni paperilapun, jota pelkäsin päästää irti, ja repäisin sen silpuksi.
Istuin penkillä vielä pitkään, kuuntelin syksyistä ilmaa ja annoin hetkelle tilaa.
Oli yllättävän hyvä ja lämmin olo. En ollutkaan yksin tuo äiti kasvatti hienon pojan yksin, ja harmitti, etten tullut kysyneeksi nimeä. Mutta sillä ei ollut enää väliä.
Valinta oli tehty.
***
Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin…
Äiti, kohta olen myöhässä! Stig seisoi peilin edessä, ja minä sidoin hänelle viininpunaista solmiota, jonka olin ostanut edellisenä iltana tärkeää työhaastattelua varten.
Ehkäpä ilman solmiota? ehdotin.
Se antaa itsevarmuutta. Luota minuun, kaikki menee hyvin, sinut otetaan varmasti… viimeistelin solmion ja peräännyin ihailemaan poikaani.
Jännittää vähän… entä jos…
Tämä paikka on sun. Älä hermostu, vastaa selkeästi kysymyksiin ja muista hymyillä. Olet hurmaava.
Kiitos, äiti, Stig pussasi poskelle ja kiirehti ulos.
Katselin ikkunasta, kun rakas poikani ryhdikkäästi asteli kohti pysäkkiä.
Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni. Olin nähnyt tämän ennenkin… Se poika puistossa, yli kaksikymmentä vuotta sitten…
Stig puvussaan toi mieleeni sen hetken.
Olin vuosikausiksi unohtanut tuon tapahtuman nyt kaikki muistui kirkkaana mieleen…
Kuinka ihmeellinen kohtalo silloin sain vilauksen siitä, minkä meinasin jättää elämättä ja tein oikean valinnan.
Miksi emme tutustuneet, vaikka olimme melkein saman ikäisiä, miksen edes kysynyt hänen äitinsä nimeä?
Ehkä sillä ei nyt ole merkitystä…
Kaikki on mennyt hyvin…
Iltapäivällä Stig palasi kotiin iso krysanteemikimppu sylissään, solmio samaa sävyä, ja kertoi, että oli saanut paikan.
Lisäksi hän lupasi, että lähdemme yhdessä katsomaan merta minulle, joka en ole merta koskaan nähnyt.
Nyt koitti aika kun hän voi pitää huolen rakkaasta äidistään, joka tekisi hänen puolestaan vaikka mitä. Millainen poika minulla onkaan.
Vaikeuksiakin on ollut, mutta kun sain painaa kasvoni hänen pörröiseen tukkaansa, kiitollisuus tulvi sydämeeni.
Kaikesta selvittiin en kadu hetkeäkään ratkaisustani. Tein oikean valinnan.
Näin sen pitikin mennä.
