Sinä vain kutsu
“Julistan teidät aviopuolisoiksi!” juhlavasti ilmoitti maistraatin nainen, mutta äkkiä hän kakoi oudosti ja yskäisi kiivaasti.
No niin Ei hyvä merkki, totesi äitini ja pudisti päätään tuolle yskälle.
Vieraat alkoivat supista ja kuiskia. Minä ja nuori morsiameni, Kaija, katsoimme hämmentyneinä toisiamme. Olimme molemmat 18-vuotiaita, melkein lapsia. Häistä oli tullut hätäiset. Kaija astui avioliiton portista mukanaan pieni elämänlahja.
Kahden kuukauden päästä meille syntyisi suunnittelematon lapsi. Siksi piti nopeasti lainata hääpuku, ja Kaija lainasi parhaalle ystävälleen omat kenkänsä ironista kyllä, juuri tämä ystävä tulisi myöhemmin lyhyesti pyörähtämään elämässäni.
Mutta nyt olimme nuoria ja onnellisia.
Eräänä päivänä kävelimme Kaijan kanssa Eläintarhan puistossa. Pidin nuorta vaimoani vyötäröltä. Yhtäkkiä tuntematon vanhempi mies tuli luoksemme ja sanoi hiljaa minulle: Pidä kiinni vaimostasi, ettei joku vie
Hän tokaisi sen mennessään. Me nauroimme ja unohdimme varoituksen. Edessä koko elämä! Kuka meidät voisi erottaa?
Ystäväni, joka oli häissä todistajana, kysyi myöhemmin:
Mikko, etkö löytänyt parempaa vaimoa? Katso, kuinka paljon kauniita tyttöjä on!
Kohautin olkapäitäni:
He varmaan odottavat sinua
Ja niin odottivatkin. Ystävä meni neljä kertaa naimisiin, aina älykkäiden ja kauniiden naisten kanssa.
Meille syntyi Kaijan ja minun tytär, Aila.
Sitten edessä oli armeijaan lähtö. Palvelin kaukana Helsingistä, kaipasin vaimoa ja tytärtä. Kaija lähetti minulle valokuvan, joka kulki mukanani tyynyn alla toiveena siitä, että vaimo ilmestyisi uneen.
Eräänä päivänä tulin kasarmille, ja Kaijan kuva oli jätetty avoimesti pöydälleni. Joku oli törkeästi piirtänyt siihen ja kirjoittanut rumasti. Raivostuin, hyökkäsin viereisen sängyn kaverin kimppuun ja hakkasin hänet puolikuoliaaksi. Istuin putkassa (vankilassa). Kuva oli pakko repiä ja heittää pois. Kaveria rangastiin silti oikeudenmukaisesti.
Armeijasta palasin aika katkeroituneena. Olin jostain syystä täynnä vihaa Kaijaa kohtaan. Sain päähän, että nuorella vaimolla täytyi olla rakastaja varmaan Kaija oli pettänyt minua kahden vuoden aikana. Ja miksi näin ajattelin?
Kun näin Kaijan pitkän tauon jälkeen, hän oli täysin muuttunut. Armeijaan minua saattoi ujo, harmaa tyttö, mutta nyt edessäni seisoi upea nuori nainen täynnä vahvaa, hillitöntä energiaa.
Oletko sinä, Kaija? En tunnista, kuiskasin hänen korvaansa.
Olin ylpeä vaimostani! Mutta silloin iski pienoinen epäilys. Ehkä en ole Kaijalle ainoa? Halukkaita varmasti olisi missä hunaja, siellä kärpäset. Varmuuden vuoksi hankin itselleni suhteen, jottei harmittaisi
Kaija kuuli kolmessa kuukaudessa huhuja voitoistani. Sain vaivoin suostuteltua hänet odottamaan avioeroa. Hän tuomitsi minut:
No, Mikko, nyt älä ihmettele, jos
Kaija poltti kaikki armeijakirjeeni, joita hän oli säästänyt rasiassa ja joskus lukenut uudelleen. Olin porttikiellossa makuuhuoneeseen, enkä saanut kutsua ruokapöytään. Keskustelumme rajoittuivat arjen asioihin.
Lyhyesti: päivä löin vaimoa, vuosi itkin. Jotta voisin korjata, vein vaimon ja tyttären lomalle, vaikka ei ollut kesä viiniä, mansikoita, meri, aurinko Siellä sovimme pian.
Lomalta palattuani jätin suhteen taakseni.
Kaijan kanssa oli seuraavat seitsemän vuotta rauhallista, tasaista perhe-elämää kuin hiljainen majatalo. Mutta jostain minulle tuntui, ettei vaimoni saanut tarpeeksi. Ehkä kaipasi italialaista intohimoa?
Työpaikalla minulla oli eräs hauska tyyppi, Arto. Hän oli kaikkien suosikki kuunteli, auttoi, antoi neuvoja. Miehet tulivat hänen luokseen valittamaan elämästä, vaimoista, anopista, maailman menosta. Arto kuunteli ja neuvoi. Entä jos kutsun Arton Kaijan syntymäpäiville? Hän saa aina ihmiset hyvälle tuulelle, pohdin. Jos olisin tiennyt
Arto tuli vaimonsa kanssa iltaan. Sinä iltana hän ylitti itsensä heitti vitsiä, keksi oivaltavia maljapuheita. Kaija säteili! Hän hymyili, huolehti vieraista, puheli kuin talitintti. Juhla onnistui täydellisesti. Mutta kuukauden päästä meidän ja Arton perheissä alkoi helvetti.
Arton vaimo soitti minulle:
Mikko, tiedätkö, että meidän puolisot tapaavat toisiaan? Sanokaa vaimollenne, että taistelen Arton puolesta! Meillä on kaksi pientä lasta.
Olin sokissa en ollut huomannut mitään! Oliko Kaija niin järjetön, että kostaa vanhoja syntejäni?
En kuvaile kaikkea koettua painajaista. Arton vaimo seurasi Kaijaa kaikkialle, uhkasi syödä lääkkeet ja tehdä itsemurhan. Suljin Kaijan kotiin ja katkaisin puhelimet, pelottelin avioerolla. Turhaan ja tarpeettomasti. Totta on rakkautta, tulta ja yskää ei voi salata. Silloin juoksin Kaijan parhaan ystävän luo.
Hän sanoi kuin veitsellä: Mikko, siellä on nyt rakkaus. Kaija ei enää palaa. Sinulla on tie häneen suljettu.
Otin lohtua ystävästä. Vietin hänen luonaan puoli vuotta hän pystyi hetkeksi lohduttamaan minua.
Kaija ja Arto menivät naimisiin. He eivät huomanneet ketään tai mitään ympärillään. Heillä oli oma paratiisi. Kaija ja Arto hengittivät kuin samaa ilmaa. Silloin vihasin ja kirosin tuota paria! Halusin huutaa ja repiä hiukset päästäni. Miten sellaista voi tapahtua? Vaimoni vietiin! Onni ja epäonni kulkevat samoissa kelkoissa.
Sanotaan, että aika parantaa. En usko. Haava jäi ja kirvelee kuten ohut kevätjää. Ystävät etsivät minulle uutta vaimoa tarkkaan. Löysivätkin kauniin. Naimisiin menin nopeasti, ettei mieli muuttunut. Olemme olleet yhdessä jo seitsemäntoista vuotta. En koskaan pystynyt lumoutumaan hänen kauneudestaan, yritän esittää onnellista toivoton toive. Mutta jos joku sukeltasi uupuneen sieluni kellariin siellä asuu ikuisesti minun Kaija! Kutsuuko vieläJoskus, kun sade ropisee kotini ikkunaan ja öiset varjot liikkuvat hiljaa tapetilla, muistan Kaijan hymyn sen, joka aikanaan heijasti minuun toivoa ja tulevaisuutta. Ajattelen, että elämä ei anna kahta samanlaista polkua. Toiset kulkevat rinnakkain hetken, osa jää puskaan, ja jotkut päättyvät yhtäkkiä kuin talvi lumiin. Mutta muistojen laaksoissa jokainen rakkaus elää, vaikka se olisi vain kutsu hauras, mutta silti ainutlaatuinen.
Niin jatkan arkea, saatan hymyillä ohikiitävän ilon hetkessä, vaikka tiedän: rakkaat eivät koskaan unohdu, vaan he jäävät sydämen salaisiin huoneisiin, joihin kukaan muu ei pääse. Elämä on mennyt eteenpäin, mutta kaipausta ei voi pyyhkiä pois jokin osa minusta odottaa yhä sitä yhtä katsetta, jonka vain Kaija osasi antaa.
Välillä saan kiinni itseni hopeisella illalla, kun Aila lähettää kuvaviestin omista lapsistaan, ja näen heidän silmissään häivähdyksen Kaijaa. Se riittää. Se on hiljainen muistutus siitä, että rakkaus kantaa, vaikkei kaikki mennyt niin kuin haaveilin.
Tänään, kun ilta laskeutuu, katson ikkunasta kadun valoja ja kuiskaan hiljaa: Sinä vain kutsu mutta sinä kutsuit minut elämään. Ja sydämessäni Kaija vastaa, tavalla, jonka vain aikojen yli kulkeva rakkaus ymmärtää.
