8. kesäkuuta, keskiviikko, klo 20.15
Tulin kotiin väsähtäneenä työpäivän jälkeen. Kun avasin ulko-oven ja astuin sisään, vastassani oli heti pikku Helmin itkua se kaikui koko asunnossa.
Huokaisin syvään ja kävelin olohuoneeseen, jossa tyttäreni Sini ja hänen miehensä Joonas tuijottivat telkkaria. Koko asunto oli epäjärjestyksessä.
Lasten lelut lojui niin sohvan päällä, sängyllä kuin lattiallakin. Ruokapöydän peitti karkkipaperit, kanannahat, tyhjät limupullot ja omenan kuoret.
Likaiset vaatteet roikkuivat tuolin selkänojalla ja tuolille oli heitetty käytetty vaippa edes viitsimättä taittaa sitä kunnolla kasaan.
Hengittäminenkin tuntui raskaalta, ilma oli kuumaa ja yllättävän tunkkaista eikä haju ollut mikään miellyttävä. Sydäntä kylmäsi väsymyksestä.
Helmi, joka oli vasta vuoden ikäinen, juoksi minua vastaan ja hyppäsi reippaasti syliin, hihkaisten onnellisena. Nostin tytön ylös ja avasin olohuoneen ikkunan päästäen sisään raikasta kesäilmaa.
Suuntasin keittiöön, mutta näky oli karmea: likaiset lautaset ja lasit oli kasattu tiskialtaaseen, leivänkantit ja läikkynyt tee peittivät pöytää, ja lattialta löysin rikkinäisen mukini paloja sen saman mukin, jonka Eero antoi minulle hääpäivänä kauan sitten. Liedellä oli unohtuneita, hieman kärähtäneitä lihapullia. Jääkaappi oli lähes tyhjä; taisi sieltä hiiri olla muuttanut pois.
Silloin Sini tuli keittiöön, antoi nopean suukon poskelle ja sanoi:
Moi äiti! Nyt kun kerran olet tullut kotiin, me Joonaksen kanssa lähdetään käymään elokuvissa ja ehkä istutaan hieman iltaa. Hoidan äkkiä kamppeet valmiiksi. Helmi söi tunti sitten.
Hetkinen, Sini, minne te olette menossa? kysyin hämmentyneenä.
Elokuviin, tietenkin, Sini vastasi, ihmetellen, miksi edes kysyn, Sitten ehkä vielä kahvilaan. Ja kuule äiti, voisitko lainata muutaman kympin? Meidän rahat ei meinaa riittää iltaan.
Samassa Joonaksen ääni kantautui olohuoneesta:
Riitta (minun virallinen nimeni, mutta kaikki kutsuvat Riinaksi), voisitko tehdä huomenna perinteisen tillikeiton? Näin tänään telkkarissa kun joku teki, tuli ihan himo! Ja joku raikas kevätsalaatti olisi hyvä. Onko kahvia muuten vielä?
Entä minä? sanoin väsyneellä äänellä ja katsoin Siniä, Olen koko päivän ollut töissä, en ehtinyt edes lounaalle. Olen ihan puhki miksi ette voi ottaa Helmiä mukaan?
Ei me voida sitä nyt ottaa, äiti, vanhemmillakin pitää joskus olla omaa aikaa! Meillä Joonaksen kanssa on käynnissä vähän kriisiäkin, pitää osata olla kaksin. Sulla ja Helmillä on varmasti ikävä toisianne ja teillä tulee varmasti kiva ilta. Me ollaan vaan vähän aikaa, älä huoli äläkä sure, äiti. Olet paras!
En ehtinyt vastata, kun Sini jo katosi makuuhuoneeseen. Vähän ajan päästä nuoripari lähti ja jätti minut pienen Helmin kanssa kahden.
Istuin alas kylmäksi jäätyneenä. Tunsin itkunaallon nousevan kurkkuun siitä väsymyksestä ja alakuloisuudesta, joka otti vallan. Tuntui, että olin vain työjuhta, rahakone ja kodinhoitaja en enää oma itseni.
Päätä särki armottomasti. Olin ajatellut lepääväni edes hetken hiljaisuudessa, mutta Helmin mielessä oli aivan muuta. Oli pakko tehdä jotakin syötävääkin, koska en ollut päivällä ehtinyt syömään, ja samalla asunto oli laitettava jotenkin kuntoon.
Tunsin olevani kuin sodasta palannut voimaton ja surullinen. Istuin alas ja annoin kyynelten tulla.
Sini ja Joonas olivat asuneet kaksiossani jo useamman vuoden. Ennen heidän muuttoaan elämäni oli rauhallista ja seesteistä. Pari oli aiemmin vuokralla Mellunmäessä, mutta jostain syystä vuokraisäntä irtisanoi heidän vuokrasopimuksensa ja he muuttivat luokseni.
Silloin Sini pyysi antaa heidän olla luonani pari kuukautta, kunnes löytävät oman kämpän. Suostuin, koska eihän siinä tilanteessa voinut toisin tehdä. Mutta asuntoa ei koskaan löytynyt: milloin oli liian kallis, milloin väärässä paikassa, tai muuten vain ei kelvannut.
Sitten Joonas sai lopputilin elektroniikkaliikkeestä. Sinin mukaan syy oli väärinymmärrys, mutta miestä ei pahemmin työnhaku kiinnostanut hän viihtyi tv:n ja tietokoneen ääressä.
He elivät Sinin vaatimattomalla palkalla, kunnes tapahtui käänne Sini tuli raskaaksi. Raskauden aikana hän tarvitsi paljon lääkkeitä ja tutkimuksia, ja luonnollisesti minä maksoin kaiken: hormonit, verikokeet, ultrat sun muut, sillä työskentelin ortopedina yksityisessä lääkärikeskuksessa.
Rahaa kului paljon, eikä Sini ja Joonas ostaneet ikinä itse ruokaa. He rakastivat hyvää ruokaa, hedelmiä ja leivonnaisia, mutta kaupassa eivät käyneet. Eivät maksaneet vuokraa, sähköjä tai edes vaippoja kaikki jäi minulle.
Näin miten he käyttivät hyväkseen kiltteyttäni, eikä minulla ollut rohkeutta sanoa heille mitään. Pelkäsin, että ainoa lapseni etäännyttää minut elämästään, eikä minulla ollut sydäntä heittää raskaana olevaa tytärtäni kadulle.
Jatkuva hermoilu, työssäkäynti ja ylitöihin joutuminen kävivät voimille.
Ovikello soi yllättäen. Nousin, kuivaten kyyneleet silmistäni, ja menin avaamaan oven.
Oven takana seisoi vanha ystäväni, Leena, joka ei ollut edes ilmoittanut tulevansa. Hätkähdin, sillä asunto oli hirveässä kunnossa, mutta pakotin hymyn kasvoilleni ja päästin hänet sisään.
Leena tunsi minut hyvin ja tiesi tilanteeni Sinin ja Joonaksen kanssa. Hän oli usein kehottanut minua laittamaan rajan, mutta enhän minä ollut saanut sitä aikaan.
Leena ei sanonut mitään. Hän nappasi jääkaapista kananmunia ja kermaviiliä, pesi nopeasti keittiön tarvikkeet, ja alkoi paistaa minulle munakasta.
Sillä aikaa Helmi nukahti syliini. Vein hänet hiljaa vanhempiensa makuuhuoneeseen ja palasin keittiöön. Munakas tuoksui hyvältä ja kiitin Leenaa sydämestäni hän ainoa, jolle pystyin purkamaan asioita ilman pelkoa tuomitsemisesta.
Syö nyt, Leena hoputti, Olet varmasti ollut koko päivän syömättä. Olet laihtunutkin, huomaatko itse? Sinun täytyy pitää parempaa huolta itsestäsi. Sini ja Joonas ovat jääneet täysin riippuvaisiksi sinusta. Sinun pitää pistää stoppi tälle.
En vain tiedä miten, huokaisin. Mihin he muka menevät pienen lapsen kanssa?
He käyttävät vain hyväkseen hyväsydämisyyttäsi. Miksi heidän pitäisi etsiä työtä, käyttää rahaa ruokaan ja vuokraan tai lähteä elämässä eteenpäin, kun he saavat kaiken ilmaiseksi? Sinä joudut ottamaan puheeksi asian, muuten minä teen sen, eikä minulla ole aikomustakaan olla hienotunteinen.
Tiesin, että Leena oli oikeassa. Lupasin ottaa asian esiin heti kun Sini ja Joonas palaavat. Leena jäi tukemaan ja auttoi järjestelemään keittiön sekä keitti minulle rauhoittavaa kamomillateetä.
—
Palasivat kotiin yhdeltätoista illalla. Istuin Leenan kanssa olohuoneessa kun he tulivat.
Iltaa, Leena-täti, Sini sanoi nyreästi eikä väistänyt katsettaan.
Iltaa, vastasi Leena kuivakasti, Toivottavasti oli hauska ilta. Olisitte voineet viipyä pidempäänkin!
Äiti, me mennään nyt nukkumaan, Sini murisi.
Sini, pyydä Joonas myös haluan puhua teille molemmille.
Sini katsoi hämmästyneenä mutta teki kuten pyysin.
Riitta, onko jokin hätänä? Joonas kysyi.
On, sanoin ja keräsin kaiken rohkeuteni, Nyt on aika alkaa etsiä omaa kotia. Annan teille viikon aikaa löytää uusi asunto. Sen jälkeen teidän täytyy muuttaa pois.
Äiti, et voi tehdä noin! minne me muka menemme? Minä olen äitiyslomalla, ei ole rahaa! Sini protestoi sydänjuuria myöten.
Kyllä te selviätte aikuisina ihmisinä. Osaatte tehdä lapsen, joten osaatte varmasti myös asua omillanne ja ottaa vastuuta. En pysty suojelemaan teitä loppuelämääni. Jos minulle kävisi jotakin, mitä te silloin tekisitte?
Miten voit olla tuollainen? huusi Sini, Hylkäät oman lapsesi ja lapsenlapsesi! Olet kuin ilkeä äitipuoli siinä sinä nyt olet!
Sini, rauhoitut nyt, Leena puuttui peliin, Mikään ei oikeuta puhumaan äidille noin. Miettikää nyt tarkkaan, mitä Riitta sanoi.
Joonas kivahti vihaisena:
Kaikki on teidän syytä! Myrkytätte anoppini mieltä! Pitäisitte omat neuvonne itsellenne!
Tilanne meinasi eskaloitua kunnes Helmin itku kuului makuuhuoneesta. Sini ja Joonas lähtivät pois olohuoneesta vihaisina. Leena puristi kättäni, antoi tukea hiljaisuudellaan. Vilkaisin kiitollisena ystävääni.
Viikon kuluttua Sini ja Joonas muuttivat pois. Minusta tuli vihollinen omalle tyttärelleni. Kaikki mitä olin tehnyt, unohtui hetkessä. Minusta tuli itsekäs, kylmä äiti. Silti tiesin, että tein juuri oikein.
Vain tiukat rajat opettavat lapsia kantamaan vastuuta. Jos vanhemmat kantavat kaiken aina heidän puolestaan, he eivät koskaan opi itsenäistymään eivätkä pärjää elämässä. Sitä kautta sain opetuksen myös itselleni: joskus on pakko asettaa omat rajansa ja ajatella myös omaa hyvinvointiaan. Ehkä Sini vielä joskus ymmärtää. Siihen ainakin haluan uskoa.
