Vanhempani asuivat yhdessä vain hetken aikaa. Kun olin neljävuotias, isäni eräänä päivänä vain käveli ovesta ulos eikä koskaan palannut. Onnettomuus, sanoivat. Hän kuitenkin jätti minulle muutaman suloisen lapsuuskuvan ja sievoisen kasan euroja pankkiin omalle nimelleni summa kasvoi vuosi vuodelta kuin kevätlumi.
Muutama vuosi myöhemmin äitini meni uudestaan naimisiin ja sain pikkuveljen. Minusta tuli vähän kuin äitipuoleni ja isäpuoleni taloudenhoitaja ja totta kai pikkuveljen virallinen ilmainen lastenvahti.
Kun katselin, miten äitini silitti pikkuveljen päätä ja peitteli häntä iltaisin, meinasi tulla itku. Äiti rakasti poikaa, hyvänyönsuukkoineen ja satuineen, osti leikkikaluja ja uusia vaatteita. Isäpuoli se vasta poikaansa jumaloi. Minua ei kukaan halunnut edes vahingossa halata ja sitten meni vielä pahemmin. Isäpuoleni ja äiti alkoivat riidellä, mies löysi lohdun viinapullosta ja älämölö oli kuin juhannusyönä. Totta kai minä sain ne pahimmat satikut. Meinasin uskoa, että olin täällä vain jonkunlaisena syntipukkina. Lopulta he erosivat.
Kun pääsin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle Turkuun, kaiken huipuksi jätin pikkuveljen ja äidin asumaan edesmenneen isäni asuntoon. Kotona kävin harvoin, sillä opintojen ohessa painoin töitä puolipäiväisesti.
Kun vihdoin pyyhälsin kotiovelle pitkän tauon jälkeen, siellä asustikin nuoria, joita en ollut koskaan nähnyt. Äitini nukkui keittiön sohvalla, ja tuntemattomat “kämppikset” olivatkin veljeni kavereita. Ajattelin, että nyt tarvitaan asiallinen keskustelu. Mutta aamulla minut herätettiin ja passitettiin pankkiin nostamaan kaikki isäni jättämät säästöt pikkuveli oli hävinnyt hirvittävän summan korttipeleissä.
Se tuntui ihan samalta kuin lapsena: minun kuului vain tehdä niin kuin käskettiin.
Ironista kyllä, palasin kotiin kertoakseni ilouutisesta raskaudestani ja ajatellessani, että ehkä voisimme rakentaa perhesuhteita uudelleen. Mutta eipä mennyt kuin Strömsössä. Sanoin reippaasti, että nyt pakkaatte kamat ja muutatte mummolaan maaseudulle. Kämppä oli nimittäin minun en meinannut enää katsoa vieraita reuhakkaa edes omalta sohvaltani.
Äiti ja veli vain nauroivat päin naamaa, mikä lopullisesti varmisti, että olin oikeassa. Soitin poliisit, jotka ystävällisesti autoivat rakkaat sukulaiseni pikaisesti ulos. Sitten vaihdoimme avomieheni kanssa lukot ja suunnittelemme asunnon myyntiä uuden kodin hankintaa vaikka Jyväskylästä, perheelle sopivasta paikkaa. Vaihdoin myös pankkitilit nopeasti, kun äiti yritti päästä rahoihin käsiksi.
Uskon vakaasti, että isäni olisi hyväksynyt päätökseni. Hänhän toivoi minulle vain parasta ehkä myös vähän vähemmän säätöä kuin mitä tähän mennessä olen kokenut.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
