Kuule, mun veli soitti yks päivä ja kertoi, että he lähtee koko perheen kanssa lomalle jonnekin Lappiin. Hän ei kuitenkaan halunnut jättää äitiä yksin kotiin, joten pyysi mua ottamaan äidin luokseni siksi aikaa. Eihän siinä mitään, oon kuitenkin saanut paljon apua veljeltä ja hänen perheeltä, kun he on huolehtineet äidistä jo pitkään. Mun äidillä on aina ollut vähän hankala luonne ja hän osaa nostaa metelin ihan pienistäkin asioista.
Mulla kotona on vaan yksi sänky, joten päätin antaa äidille sängyn ja itse nukuin patjalla lattialla. Alkuun kaikki meni ihan hyvin. Mutta kun tuli nukkumaanmenon aika, äiti ilmoitti, ettei saa nukuttua, kun jokin pistelee selässä. Sänky on kuitenkin aivan uusi, ei siinä pitäisi olla mitään vikaa, mutta mistäpä sitä tietää. Rakensin sellaista oikein muhkeaa pesää hänelle ylimääräisestä peitosta, ajattelin että ehkä viimein olisi hyvä olla mutta eihän se auttanut yhtään. Äiti marmatti koko yön ja hermoili.
Aamulla heräsin, keitin kahvit ja valmistelin itseni töihin lähdölle. Juuri ennen kuin lähdin, äiti kysyi:
Mihin sä nyt menet? Kuka mulle sitten pistoksen laittaa?
Mulla meni kyllä suu auki, kun en tiennyt mitään mistään pistoksista. Soitin veljelle ja hän vain totesi, että äiti on itse pistänyt ne jo pitkään. Lähdin sitten töihin, olin muutenkin jo puolitoista tuntia myöhässä.
Illalla töistä tullessa äiti makasi sohvalla ja hengitti raskaasti. Melkein en jaksanut saada häntä ylös. Kävi ilmi, että hän oli päivän aikana syönyt kaikenlaista, mitä lääkäri on kieltänyt ei ihme, ettei olo ollut hyvä.
Et sua kiinnosta, et huolehdi musta! Siks mä voin näin huonosti. Haluisit varmaan, että kuolen pois, äiti parahti.
En mä voi jättää työtä ja alkaa täysipäiväiseksi hoitajaks sulle, sanoin.
Kyllä hän oikeasti pärjää vielä ihan hyvin itsekseen. Aikoinaan veli myi äidin asunnon ja osti isomman kolmen huoneen kämpän, jonne äiti muutti hänen perheensä kanssa siksi äiti asuu veljellä nykyään. Joskus en vaan tiedä, miten suhtautua äidin oikkuihin. Hän käyttäytyy kuin pieni lapsi, mutta se ei tuo mitään iloa, vaan lähinnä saa mut väsähtämään. Ihan kamalaa välilläLopulta, kun ilta taas laskeutui ja äiti viimein nukahti, istuin hiljaa keittiön pöydän ääressä. Kuuntelin hänen hengitystään oven takaa ja mietin meidän elämää. Mielessä pyöri vanhat muistot: miten äiti ennen hoiti kaiken ja huolehti meistä, komenteli ja touhusi niin, ettei heikkoina hetkinä ehtinyt edes itsestään huolehtia. Nyt roolit olivat vaihtuneet ja minä yritin ymmärtää, miten olla samalla tytär ja hoitaja, vaikka kumpikaan rooli ei tuntunut oikein sopivalta.
Katsoin pöydällä olevaa kahvikuppia, jossa kellui puoliksi juotu kahvi äidin jättämä, kuten aina. Ehkä me ei koskaan opittaisi elämään ilman pientä vastustusta ja draamaa. Mutta siinä keittiön hämyssä tajusin: äitini tapaan kääriä elämän pienet kolhut suuriksi tarinoiksi olin perinyt minäkin. Väsymyksen keskellä hymyilin vähän. Tuskinpa kukaan meistä kasvaa täysin vapaana siitä, mistä tulee.
Seuraavana aamuna, ennen kuin äiti ehti taas nousta metelöimään, laitoin pöytään hänen lempivoisarvensa ja kaadoin tuoreen kahvin kuppiin. Hän tuli keittiöön silmät kirkkaampina kuin hetkeen.
Tänään on hyvä päivä, äiti sanoi hiljaa, vähän yllättyneenä itsekin.
Nyökkäsin vain ja ojensin lehden hänen eteensä. Aamuauringossa, hetken rauhassa, olimme taas siellä missä pitää: äiti ja tytär, molemmat vähän omasta itsestään hellittäen, ja juuri siksi toisilleen läheisimmät maailmassa.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
