Rakkaus
Eräänä iltana siivosin kylän terveysasemaa, kun kuulin oven narisevan raskas ääni, kuin joku olisi siihen olkapäällään painanut. Käännyin ja melkein kompastuin: ovella seisoi Ilkka, meidän Ristiinan kunnan arvostettu mies, joka osasi kaiken mahdollisen remontista veneenveistoon mutta hänen partansa oli aina ollut tuuhea ja harmaa, tupakalta ja sahanpurulta tuoksuva, eikä tätä miestä meinannut tunnistaa: posket kaljut, leuka vaaleana, kaulassa laastari viillon päällä, ja hänestä leijaili niin voimakas “Myrskyluodon valkea” -partavesi, että nenässä poltteli. Oliko Ilkka todella ajanut parran pois?
Ilkka Kalevi, se sinäkö olet? vai lähetitkö nuoremman veljesi tänne? sanoa tokaisin, maton laskien lattialle.
Hän seisoi vaivautuneena, pyöritti lakkiaan käsissään, silmät painettuina alas:
Minä se olen, Anneli, minä… Anna jotain, sydämelle ja hermoille.
Otin heti ammattimaisen asennon, istutin Ilkan hoitovuoteelle ja otin verenpainemittarin esiin.
Mikä hätänä? Missä kohtaa sattuu?
Kaikkialla, hän murahti. Sisällä jyskää kuin vasara pellillä. En saa unta, kädet tärisee.
Verenpaine 160/100, aivan liian korkea Ilkalle, jolle lääkäri oli vieras ja joka taivuttaa nauloja sormillaan.
No niin, sanoin tiukasti, rehellisyyttä nyt. Oletko liikaa rehkinyt vai saitko riitaa Riikan kanssa?
Riikan nimi sai hänet hytkähtämään, kasvot punertuivat, leukaperät jäykistyivät. Hänen vaimonsa, Riikka Kaarina, oli hiljainen ja vaatimaton, aina hänen rinnallaan kuin lanka neulassa, ei koskaan sanonut vastaan, vain “Ilkku” ja “Ilkku”. Ja Ilkalla temperamenttia kuin suonipintaisessa kelopuussa.
Anna nyt tippoja äläkä kysele. Sinun hommas on parantaa, paranna sitten.
Annoin hänelle Corvalolia, laitoin Validolin kielen alle. Hän istui hetken, hengitti syvään, kiitti murahduksella ja lähti. Ikkunasta näin: askel ripeä ja nuorekas.
Luoja sentään, ajattelin, onko vanhaa vaivaa ilmestynyt, rakastunut vanhuudella?
Kylä on kuin mehiläispesä, toisen päässä aivastat, toisessa jo sanotaan että olet kuolemaisillasi.
Jo seuraavana iltana kiiruhti terveydenhoitajalle postinjakaja Liisa:
Anneli! Oletko kuullut Ilkasta? Hän on seonnut! Ensin parran ajoi pois, sitten kävi Mikkelin keskustassa bussilla, tuli takaisin kangaskassien ja paketien kanssa ja piilotti ne takin alle. Satu, kaupungin kangaskaupan myyjä, soitti ja kysyi miksi Ilkka osti kankaita ja poikkesi kultasepänliikkeessä?
Sydän hypähti rinnassani. Onko Ilkka hullaantunut, mutta kenelle? Kaikki kylässä ovat tiedossa.
Entä Riikka? kysyin hiljaisesti.
Liisa teki myötätuntoisen ilmeen:
Riikka… kulkee kuin sadepilvi. Silmät kuin pysyvästi kosteana.
Naapurit ovat nähneet, että Ilkka käski Riikan nukkua saunakamariin. “Älä häiritse, minulla on projekti.” Mitä pimeän projektia puuseppä tekee yöllä? Kaikki arvaavat…
Jonkin päivän kuluttua tuli Riikka Kaarina, pieni ja kuivakka, vanha huivi päässä.
Anneli, hän kuiskasi, saanko istua?
Istutin hänet eteisen penkille, kaadoin kuumaa vadelmateetä. Hän kietoi molemmat kädet mukin ympärille, katse kaukana:
Ilkka lähtee luotani, Anneli. Neljäkymmentä vuotta yhteistä elämää, lapset kasvatettu, lapsenlapsetkin nähty Ja nyt kaikki ohi.
Ethän usko, Riikka, yritin rauhoittaa, mutta sielussa tuntui kipeältä.
On muuttunut vieraaksi, hän sanoi, ajaa partaa, suihkii partavettä Löysin eilisen takin taskusta kuitin “Kultalanka”-kaupasta. Hän valehtelee, ei katso silmiin, hiljaiset, vanhat kyyneleet valuivat, tehden kasvojen rypyt syvemmiksi. Kaiveli arkkuani vintillä, jossa oli vanhat puvut. Kun menin, hän murahti: “Mitä tulet, vakoilet?” ja paiskasi oven kiinni. Niinhän se, olen vanha ja ruma. Mutta ei hänkään enää nuori
Silitin hänen laihaa olkapäätä ja ajattelin: “Voi miehet, mitä te oikein touhuatte?”
Jaksa vielä, Riikka, sanoin, ehkä kaikki näyttää pahemmalta kuin on.
Kuinka olisi? hän hymähti surullisesti. Ilkka laulaa. Sulkee itsensä verstaaseen, kolkuttaa ja laulaa: “Oi, kukkii tuomi”. Ei koskaan laulanut. Rakastunut se on, Anneli, varmasti.
Hän lähti ja minä valvoin koko yön. Ilkka, joka on kuin mänty, ei tee perheelleen pahaa vanhuudella. Hän ei ole sellainen juro, kyllä, mutta ei ilkeä.
Viikko kului kuin taikinan kohoaminen. Kylässä huhut paisuivat: nuori kirjastonhoitaja, kaupungista tullut nainen, joka osti mökin viereisestä kylästä.
Ilkka kulki omissa ajatuksissaan silmissä kiiltoa, laihtuneena, mutta silti kevyt kuin tuuli.
Lauantai-iltana naapuriston poika juoksi luokseni:
Täti Anneli! Ukki Ilkka kaatui pihalla! Mummo Riikka käski hakea sinut!
Laukku olalla juoksin. Kumisaappaat lipsuivat, ajatuksissa vain yksi: “Ei sydänkohtaus. Älä anna tulla, Jumala.”
Pihalla Ilkka makasi nurmella, kasvot harmaat, huulet siniset. Riikka polvillaan, pitelee päätä sylissään. Piha täynnä lautoja, koristepalkkeja, maaliastioita. Keskellä puoliksi rakennettu pitsinen valkoinen huvimaja.
Pulsia mittasin, tiheästi. Verenpaine ylhäällä.
Mitä tapahtui? kysyin.
Nostin painavaa lautaa silmissä pimeni selkä lipesi tässä hän osoitti rintaa.
Selvä, liikaa rasitusta. Pistokset, kipulääkkeet ja verenpaine alas. Hän makasi hetken, hengitys tasaantui.
Riikka, soita naapuri, auttakoon kantaa Ilkka sisään. Ei pihalla sovi maata.
Laitoimme Ilkan vuoteelle.
Ilkka Riikka kysyi hiljaa, miksi huvimaja? Syksy jo, talvi tulossa.
Ilkka katsoi pitkään, huokasi syvään ja etsi kädellään tyynyn alta otti esiin pienen samettirasian ja vanhan ruutuvihkon, kellastunein sivuin.
Ei näin pitänyt, Riikka, hän sanoi, ääni värisi kuin lapsella. Muistatko, mikä päivä huomenna on?
Riikka Kaarina mietti hetken:
Kahdeskymmenes lokakuuta sunnuntai
Entä neljäkymmentä vuotta sitten?
Riikka henkäisi, peitti suun kädellä.
Voi Ilkka, olin unohtanut. Kaikki huolet, ajatukset meidän rubiininen hääpäivä!
Ilkka antoi hänelle vihkon:
Se vanha päiväkirjasi, Riikka. Löysin sen vintin arkusta.
Sä luit? Riikka punastui.
Luin, Ilkka nyökkäsi. Anna anteeksi, vanha hölmö luin ja sydän itki.
Huoneessa oli hiljaista, vain seinäkellon tikitys.
Sinä toivoit, että meille tulisi koti, puutarha, ja valkoinen huvimaja joen varrella. Siellä juotaisiin teetä, kuunneltaisiin gramofonia. Sinulla pitäisi olla sininen pitsimekko. Mutta minä vain työnsä tein, milloin rakennuksilla, milloin sahalla Koti syntyi, huvimaja aina “ehkä myöhemmin.” Ei rahaa, ei aikaa, ei voimaa. Sinä vaikenit, jaksoit minun karhunluonteeni.
Ilkka kääntyi vaimoaan kohti:
Niin meni melkein elämä. En antanut sinulle satua, en edes sinistä mekkoa. Päätin yrittää vielä vuosipäiväksi. Kaupunkiin kangasta ja sormus. Olga ompelija teki mekon vanhojen mittojesi mukaan. Huvimajan no, voimat petti, vanha ukko. Tahdoin yllätyksen, mutta nolasin vain itseni ja sinutkin uuvutin.
Riikka Kaarina, hiljaisesti, polvistui vuoteen viereen ja painoi kasvot hänen karkeaan, puusepän käteen.
Hölmö sinä olet, Ilkka, hän kuiskasi kyynelissä, ja äänessä oli niin paljon onnea, että voisi kauhoa lusikalla. Sinä hölmö Luulin, että löysit uuden, nuoren naisen, että et enää rakastanut. Mutta huvimaja
Riikka? Ilkka säpsähti. Ei muita. Katso, mekon löydät kaapista, paketissa. Sovita. Kelpaako?
Kelpaa, Riikka nyökkäsi, päätä nostamatta. Vaikka olisi tiukka, puen silti.
Nenäni meni tukkoon, silmäkulmat kostuivat. Keräsin verenpainemittarin.
No niin, tokasin tahallisen tiukasti, potilas, nyt sänkylepo. Ei lautoja, ei vasaraa. Huomenna tulen katsomaan.
Ilkka kiitti lämpimästi:
Anneli… älä kylässä puhu. Nauravat, ajattelevat että pappa sekoaa.
Ei ne mitään ymmärrä, huitaisin kädellä. Lepoa, hoidetaan.
Astuin ulos kuistille. Pilvet väistyivät ja valtava, keltainen kuu nousi. Ilma raikas, märkä lehti tuoksuu, sekä savun häive ja jostain omenainen haju, vaikka omppu aika on ohi.
Kylässä ei salaisuuksia pidetä. Huhu lähti heti: Ilkka teki yllätystä vaimolle ja rasittui.
Seuraavana aamuna talolle alkoi kerääntyä väkeä miehet työkaluin, seppä toi koristehelat, puuseppä väriä. Työ kävi, kuin savua huvimajassa.
Iltaan mennessä huvimaja seisoi valkoisena, kuin morsian. Pöydän päälle asetettiin kirjottu liina, ja samovaari, kupit ja lautaset. Kaunista, että hyvänen aika! Väkeä istui majassa ja sen reunalla.
Talosta astui Riikka Kaarina sinisessä pitsimekossa, sormus sormessa, hiukset laitettuna, huulipunaa ja silmät loistivat kuin lamput. Vierellä harmaana mutta ylpeänä Ilkka juhlajakussa, työtunnustukset rinnassa, kravatti kaulassa.
Ilkka kaivoi esiin vanhan gramofonin, jonka oli vaihtanut kaupungin antiikkikauppiaalta. Hän asetti levyn. Se rätisi, ja Lempi Tyrväisen laulu alkoi: “Sydän, lepoa et halua…”
Ilkka pyysi vaimonsa tanssiin, ja he keinuttivat pelokkain askelin, jalat jo vanhat, mutta katse kuin neljäkymmentä minuuttia avioliittoa. Koko kylä katsoi. Vanhat naiset pyyhkivät silmiään huivien kulmiin, miehet polttivat juroina ja tuijottivat maahan ajatellen kai omia vaimojaan, milloin viimeksi antoivat kukkia tai sanoivat kiitos.
Itse ajattelin, kuinka paljon voimme tuhlata loukkauksiin, epäilyihin, turhiin puheisiin, vaikka elämä on lyhyempi kuin luulemme. Ja kaikki arvokkain siinä on lämpö läheisen kädessä, kun katsoo silmiin ja löytää valoa, joka loistaa vain yhdelle.
