Katsoin lastenlapsiani kahdeksan vuotta ilman senttiäkään ja eilen he sanoivat, että pitävät enemmän toisesta mummista, koska hän ei koskaan toru eikä aseta rajoja ja tuo aina uusia tabletteja.
Olen se mummu, joka keittää lämmintä keittoa.
Se mummu, joka vie kouluun, pyyhkii rään nenän alta, laittaa ruokaa, pesee pyykkiä, silittää, kantaa reppuja, sammuttaa valot ja nukuttaa, kun vanhemmat venyttävät työpäivää.
Toinen mummu on tyylikäs.
Sellainen, joka ilmestyy harvoin tuoksuu hajuvedeltä, tuo kukkia ja kiiltäviä paketteja, suuria yllätyksiä.
Hän ei tiedä millaista on valvoa koko yö kipeän lapsen kanssa.
Mutta tietää kyllä, mikä on uusin tablettimalli.
Eilen lastenlapset sanoivat haluavansa minun olevan kuin hän.
Ja ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, miltä tuntuu olla näkymätön omassa ahkeruudessaan.
Olen mummu Aila, 62 vuotta.
Minulla on tytär Heli,
ja kaksi lastenlasta Eero (8) ja Sini (6).
Heli tekee töitä. Hänen miehensä Pekka myös.
Ja koska ei ollut euroja hoitajaan eikä uskottu päiväkoteihin, minusta tuli itsestäänselvästi se eläkkeellä oleva mummu, jonka kuuluu viettää elämäänsä hoitamalla toisten lapsia.
Ja niin tein.
Tietoisesti.
Rakkaudella.
Omistautuen.
Herään 5.30.
Kuudelta olen jo heidän kotonaan.
Teen aamiaisen.
Etsin hukassa olevat t-paidat, puen, solmin kengännauhat, kannan reput, vien kouluun.
Sen jälkeen siivoan, järjestelen, laitan ruokaa, pesen pyykit.
Iltapäivällä haen lapset.
Kotitehtävät, pienet päiväunet, keitto ja tietenkin kuri.
Olen mummu, jolla on säännöt.
Mummu, joka pitää kiinni rajoista.
Mummu, joka sanoo:
Ei karkkia ennen ruokaa.
Pese kädet.
Vähemmän tablettia.
Läksyt ensin.
Eli tylsä mummu.
Toisella puolella on Kaarina Pekan äiti.
Kaarina ei ole ollut töissä vuosiin.
Hänellä on rahaa. Paljon.
Manikyyrit, kampaajan laittamat hiukset, vaatteet edustuskäyttöön, matkoja Italiaan ja Kreikkaan.
Kaarina ei ole keittänyt teetä kolmelta yöllä yskivälle lapselle.
Ei ole etsinyt kadonneita sukkia.
Ei ole siivonnut oksennuksia matolta.
Ei ole juossut lusikan kanssa ympäri taloa.
Kaarina on vierastähti.
Ilmestyy pari kertaa vuodessa jouluna ja lasten synttäreillä
lahjojen ja karkkien kanssa ja uusin elektroniikka kainalossa.
Lapset palvovat häntä.
Kuten kaikki lapset palvovat sitä, joka ei aseta rajoja.
Eilen oli Eeron syntymäpäivä.
Nousin viideltä tehdäkseni hänen suosikkileivonnaisensa.
Munilla, kermalla, pähkinöillä juuri kuten hän haluaa.
Ostin hyvän lastenkirjan ja lämpimän collegepaidan se, mihin eläke riitti.
Vähän ennen neljää iltapäivällä tuli Kaarina.
Kampaus, hajuvesi, kiiltävä laukku.
Hän astui sisään kuin suorassa lähetyksessä.
Rakkaat lapsukaiset! hän hihkaisi.
Eero ja Sini juoksivat häntä vastaan kuin rock-tähteä.
Kuljettivat ohi kuin olisin nurkassa seisova viherkasvi.
Kaarina veti esiin kaksi isoa valkoista laatikkoa.
Kaksi uutta tablettia.
Näillä on kiva pelata! Tänään kukaan ei rajoita käyttöä!
Lapset kiljuivat riemusta.
Heli ja Pekka hymyilivät.
Vau, äiti! Miten upeaa! Kiitos!
Minä seison keittiössä ja leikkaan kakkua.
Sitä, jota varten nousin pimeällä.
Kakkua, johon kellään ei ole aikaa.
Menin Eeron luo.
Eero, tässä mummun lahja ja kakkua
Hän ei katsonutkaan.
Ei nyt mummu. Säädän just mun hahmoa.
Mutta Eero
Mummu! Zzz aina sitä kakkua. Toinen mummu tuo oikeita lahjoja! Sä aina tuot niitä kirjoja ja vaatteita. Tylsää.
Sellainen kipu
En toivoisi kellekään.
Katsoin Heliä.
Odotin, että hän sanoisi Älä puhu mummulle noin!
Mutta mitä hän teki?
Hän nauroi.
Äiti, älä nyt. Lapset vaan tykkäävät uutuuksista. Kaarina on hauska mummu. Sinä olet rutiinimummu.
Rutiinimummu.
Sellaistako huolenpitoa tämä on?
Sini viimeisteli kaiken:
Olisipa mummu Kaarina asuisi meillä! Hän ei koskaan komentaisi. Sä vaan olet aina väsynyt.
Katsoin käsiäni kuivat ja karheat tiskauksesta, pyykinpesusta ja siivoamisesta.
Katsoin Kaarinaa raikkaana, pari tablettia laukussaan, päivän tähti.
Katsoin tytärtäni rentoutuneena viinilasi kädessään, kun minä teen kaiken muun.
Riisuin esiliinan.
Taittelin sen siististi ja jätin tasolle.
Menin olohuoneeseen.
Heli, minä lähden kotiin.
Mitä!? Mutta entä kakku? Entä siivous? Kuka laittaa paikat kuntoon!?
Eikö hauska mummu voi auttaa?
Kaarina hymyili veitikkamaisesti:
Aila, en minä jaksa sellaisia hermoja. On iskias
Ei hätää. En pyydä tahraamaan juhla-asua.
Katsoin Heliä:
Lapset ovat oikeassa. Olen tylsä, ankara. Se, joka pitää kiinni rajoista ja tarjoaa terveellistä ruokaa.
Ehkä he tarvitsevat vähän enemmän vapautta.
Joten lopetan tämän tästä.
Äiti, miten voit!? Kuka vie lapset huomenna kouluun!?
En tiedä. Ehkä Kaarina. Tai myykää toinen tabletti ja palkatkaa hoitaja.
Me tarvitaan sua!
Ei. Tarvitsette PALVELIJAA. Ja minä en ole sellainen.
Katsoin Eeroa.
Mummu etkö enää tule?
En, rakas. Huomenna on varmaan hauskaa.
Kukaan ei pakota syömään vihanneksia, tekemään läksyjä, nukkumaan ajoissa.
Vapaus.
Lähdin ovesta ulos.
Puhelin soi koko ajan.
Heli itkee.
Pekka väittää, että draamailen.
Mutta en palaa enää.
Huomenna nousen vasta yhdeksältä.
Keitän kahvia itselleni.
Syön kakkua.
Katson sarjoja telkkarista.
Ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen oman elämäni päähenkilö.
Mitä mieltä sinä olet onko mummujen velvollisuus hoitaa lapsenlapsia,
vai käyttävätkö lapset mummuja vain säästääkseen rahaa?
