RAKKAUTTA, JOKA EI KOSKAAN LOPU
Kirjaanpa tänään muistiin elämäni vaiheet, niin kuin suomalainen mies nyt sattuu ajattelemaan tunteitaan. Olin aikoinaan mennyt naimisiin Jaanan kanssa sellaista syvää ja salaperäistä rakkautta en uskonut silloin voivani koskaan menettää. Vuosien varrella tuo tunne kuitenkin muuttui. Rakkaus, joka aluksi oli kuin hiljainen puro, alkoi vuotaa pois perheestämme, ensin hitaasti, sitten nopeammin. Edes rakkaan tyttäremme, Ainon, syntymä ei pysäyttänyt tämän virran kasvua. Rakkaus muuttui pikemminkin tulvaksi, joka ajoi minua lyhyisiin ihastumisiin, lyhytkestoisiin suhteisiin ja yhä nopeammin ohimeneviin hurmioihin.
Minusta ei yksinkertaisesti ollut enkä oikeastaan halunnutkaan olla vain omani vaimolle. Hurmasin naisia suomalaiseen tapaan, yhdellä silmäyksellä, suoralla puheella ja joskus vain sillä, että olin no, sanotaan nyt vaikka, että elämässä mukana.
Tarjosin tätä ehtymätöntä rakkautta kaikille: laihoille ja pyöreille, tummille ja vaaleille, nauravaisille ja vakaville, naimisissa oleville ja niille, jotka etsimässä vielä olivat omaa kohtaloaan. Ja naiset vastasivat, monella tapaa.
Jaana ei sanonut mitään, ei napissut eikä hakenut draamaa. Ehkä siksi, että kyllä huomioitakin sai en sentään unohtanut perhettäni kokonaan.
Mutta eräänä päivänä jonkinlainen vapauden junani pysähtyi: se oli Elina. Hän valloitti minut täysin, kauneudellaan ja älyllään! Vain hänen kanssaan (vaimon lisäksi, totta kai) halusin viettää kaiken vapaa-aikani. Elinalla oli kyllä mies, jonka kanssa hän tuon tuosta erosi ja palasi yhteen. Minulle hän oli kuin henkeen ja vereen uusi maailma: kolme vuotta tätä rakkaustarinaa kesti.
Tyttäreni Aino kasvoi siinä samalla. Lukion jälkeen hän suuntasi vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin eikä koskaan palannut takaisin Suomeen. Hän meni naimisiin Los Angelesissa amerikkalaisen miehen, Johnin, kanssa, ja heille syntyi kolme lasta. Työntä ja kiirettä riitti. Lopulta Aino pyysi apua lastenhoitoon. Johnilla oli vain isä, Michael äiti oli kuollut aikaa sitten.
Niinpä minä ja Jaana lensimme Kaliforniaan auttamaan. Hoidimme lastenlapsia pari vuotta, mutta sitten aloin kaivata takaisin kotiin, Suomeen. Jaana ihmetteli, miksi minun piti lähteä enkä osannut selittää. Lähdin ja lensin suoraan Elinan luo.
No niin, tässä sitä ollaan. Elina, ei ole elämää ilman sinua! Sano vain sana, niin jään. Sinä olet lumo, Elina!
Veli, oletko unohtanut? Minähän olen naimisissa. On mukava nähdä, mutta tähän se jää
En ollut varautunut kieltoon. Käännyin häntä koipien välissä takaisin, perheeni luo Losiin. Jaana kuitenkin tarjosi minulle varsinaisen yllätyksen:
Veli, minä ja Michael päätimme alkaa elää yhdessä. En usko, että voit moittia minua yhtään mistään. Annan sinulle vapauden. Me selviämme lastenlapsista ilman sinuakin. Mitäpä sinä heille opettaisitkaan? Jaana virnisti voitonriemuisena.
Tiesitkö kaiken? kysyin hämmentyneenä.
Tietty! Naapurin rouva ja muut, aina joku kertoo… hän hymähti.
Palasin Suomeen pettyneenä ja syöksyin jälleen Elinan ovelle.
Oletko miettinyt vielä? Voitaisiinko me olla yhdessä? huhuilin toiveikkaana.
En. Sinä karkasit Amerikkaan ja nyt mietit, tulisinko takaisin. Arvaapa kuka minut nosti ylös masennuksesta? Oikea avomieheni! Kaikki on nyt lopullisesti ohi, Veli, Elina päätti asian.
Hylättynä miehenä ja rakastajana jäädyin kotiini kolmeksi päiväksi, enkä mennyt pihallekaan.
Sitten oveen koputettiin. Ovella seisoi nuorehko nainen.
Päivää, Veli! Muistatko minua? Olen Ainon ystävä. Miten Aino voi? nainen hymyili ja punastui.
Hyvin pyyhkii. Oletko sinä Kaisu? Kyllä, muistan, vastasin välinpitämättömänä.
Onkohan teillä yhtään suolaa? Olette naapuri, nainen rohkaistui.
Katsoin kunnolla Ainon ystävää. Viehättävä, suloinen.
Käy ihmeessä peremmälle, Kaisu. Keitetään vaikka teet, sanoin ja ryhdyin hommiin.
Veli, minä olen rakastanut sinua nuoresta asti. Olit ihanteeni! Kävin kyllä itsekin naimisissa tässä välillä, mutta eihän sinulle ollut koskaan tilaa Nyt kuitenkin jaksoin odottaa!
Minä jo 56, Kaisu 33. Nyt meillä on perhe ja odotamme uutta perheenjäsentä.
Niin tämä elämä on rakkaus ei aina kanna sinne, minne haluaisi. Mutta opin, ettei elämästä kannata luopua. Rakkaus ei ehkä koskaan lopu, vaan saattaa vain löytää uuden muodon, uuden reitin ja uuden mahdollisuuden, kun siihen uskaltaa tarttua.
