Palvelusväki hänen äidilleen

Palvelija hänen äidilleen
Antti, mä ymmärrän kaiken, mutta en ole sinun äidillesi mikään keittäjä, sähisin kiukkuisesti, heittäen säilykepurkin herneitä ostoskärryyn. Tekisi mieli jättää kaikki tähän, hypätä autoon ja ajaa kotiin. Lupasit rauhallista perhe-iltaa kolmisin, mutta nyt me kokkaamme kokonaiselle joukolle sukulaisia samalla kun sun äiti istuu! Onko tämä muka normaalia?
Antti vetäytyi nolona ja alkoi tutkia raputikkun pakettia aivan kuin olisi todella kiinnostunut niiden sisällöstä. Hän näytti juuri siltä kuin koira, joka on napattu pöydältä varastamasta makkaraa.
Veera, älä nyt noin kovaan ääneen, ihmiset kuulee… mumisi hän, yrittäen tarttua kyynärpäästäni, mutta vetäydyin nopeasti pois. Äiti ei ihan tajunnut, kuinka rankkaa tämä olisi, kaikille käy joskus. Ostetaan vain listan mukaan, palataan ja tehdään ne salaatit loppuun. Kestätkö tämän kerran, mun ja juhlan vuoksi?
“Tajunnut.” Oiva kaunisteltu ilmaisu.
Hampaat narskahtivat harmista. Minä ymmärsin varsin hyvin, että anoppi oli laskenut kaiken tarkkaan.
…Kaikki lähti viikko sitten puhelusta. Helena Antin äiti soitti toivottaakseen hyvää uutta vuotta ja yhtäkkiä päätti kutsua meidät luokseen.
Rakkaat lapset, hän kujerteli niin makealla äänellä, että siitä olisi voinut saada sokerinsokin. Tulisitteko jouluna meille? Olen kaivannut teitä! Istutaan kolmisin, muistellaan vanhoja, jutellaan. On niin yksinäistä täällä.
Tunsin heti epäilyksen. Oli selvää, että nämä “hiljaiset perheillat” Helkan luona päättyivät aina siihen, että minut grillattiin lasten hankinnasta.
Ensimmäisen kerran kun Helena kyseli asiasta, emme edes olleet Antin kanssa naimisissa.
Veera, oletko miettinyt lapsia? hän kysyi yllättäen, kun olimme kahden.
Menin heti hämilleni.
No… yritin miettiä vastausta kiivaasti. Haluan kyllä lapsia, mutta ei ihan vielä. Mehän olemme vasta alkaneet seurustella.
Ei sitä avioliittopaperia tarvita lapsiin, Helena totesi kädenheilautuksella. Mutta ikä… Kello tikittää, et nuorene! En minäkään… Voin vaikka kuolla, ennen kuin saan nähdä lapsenlapsia.
Aluksi yritin vitsailla, sitten aloin vastata takaisin, lopulta aloin vältellä tapaamisia anopin kanssa säästääkseni hermoni.
Niinpä Helka ja minä emme oikeastaan tunteneet toisiamme ja olimme väistäneet kohtaamisia. Olisin jatkanut samaa linjaa, mutta Antti puuttui asiaan. Hän ei pystynyt kieltäytymään äidiltään.
Veera, mennään nyt, hän suostutteli lempeästi katsellen suoraan silmiin. Helka on vanha. Hän on oikeasti yksinäinen. Vain kerran, mun vuoksi. Jooko.
Antti, en estä sua. Mene vaan. Tiedät, että en vietä joulua.
Voisit katsoa tätä vaan tavallisena perheillallisena, hän yritti. Äiti haluaa hyvän suhteen sun kanssa. Ollaanhan me perhe…
Vastustin pitkään, mutta lopulta suostuin. Olin odottanut selviäväni hymyillen ja yhteisellä kahvihetkellä. Oi, kuinka väärässä olin…
Kaikki meni pieleen jo edellisenä päivänä. Helka vaati, että olisimme paikalla kahdeksalta aamulla, jotta ehtisimme olla kauemmin. En suostunut: halusin nukkua viikonloppuna. Sain kamppailtua itselleni myöhäistyneen ajan, kymmeneksi.
Saavuimme väsyneinä anopin ovella ja… mitään ei ollut valmiina. Ei lihan tuoksua eikä rasvan tirinää. Torjuja tuli vastaan likaisessa kylpytakissa ja papiljoteissa.
Vihdoin olette täällä! Kello on jo melkein yksitoista! Vieraat ovella, meillä mitään ei ole valmiina! Olisi pitänyt nousta ajoissa! Tulkaa auttamaan keittiöön.
Jäin seisomaan eteiseen takki yhä päällä.
Mitkä vieraat? kysyin hämmentyneenä.
No mitkä vieraat… Serkku Tuula ja hänen puolisonsa sattui piipahtamaan Helsingissä, ei kai voinut olla kutsumatta. Naapurin Elina poikkeaa. Sisarentytär lupasi tulla! En voinut käännyttää ketään pois. Nyt työkalut käteen keittiöön, aika loppuu!
Nyt vasta tajusin katastrofin laajuuden. Meidät oli kutsuttu ei vieraina, vaan maksuttomina apulaisina.
Juhla muuttui painajaiseksi. Helka vaihtoi hetkessä roolia emännästä kenraaliksi, otti rätti käteen ja alkoi pomottaa, jakaa ohjeita. Hän ei osallistunut lainkaan ruoan tekemiseen. Ja lista oli pitkä: moni tuote puuttui, jotain olisi pitänyt olla enemmän. Anoppi antoi ostoslistan Antille ja komensi meidät kauppaan.
Olisin oikeasti voinut karata, mutta päätin kestää Antin vuoksi.
Pian palasimme “työpisteille”: minä leikkuulaudan ääreen, Antti perunoiden pariin. Juhlasta oli vain tehtävälista jäljellä. Hikoilimme keittiössä viisi tuntia putkeen, tauotta.
Lähellä neljää vieraat alkoivat saapua. Kaikki siisteissä asuissa ja tuoksuvat, iloinen puheensorina. Antti ja minä taas olimme hikisiä ja likaisissa vaatteissa, väsyneitä… ei enää halunnut juhlia, ei edes elää.
Helka taas ehti pukeutua puhtaaseen mekkoon ja maalata huulensa. Hän istui pöydän päässä, otti vastaan kehut.
Helka, sinä taas… Olet kyllä emäntä! Kaikkea olet tehnyt! hehkutti joku minulle tuntematon nainen, annostellen salaattia, jonka minä olin pilkkonut.
Yritän parhaani, kaikki vieraille, Helka hymyili vaatimattomasti.
Ja sitten hän taas aloitti lapsiaiheisen puheen ja antoi pitkän maljapuheen “kelloista”. Jos ei Antti olisi painanut polveaan jalkaani vasten, olisin kaatanut vinaigrettikulhon pöytään.
Tämä oli viimeinen kerta, sanoin kuivasti Antille kun ajoimme kotiin myöhemmin. En tule enää sinun äitisi luokse. Voit mennä ja auttaa, vaikka raataisit yksin. Minulle riittää.
Antti ei edes yrittänyt vastustaa. Hän vain nyökkäsi hiljaa.
Kolme kuukautta kului. Selkäni ei enää särkenyt tuon päivän jäljiltä, mutta jälkivaikutus jäi. Joten kun maaliskuun alussa Antti ilmoitti, että äiti kutsuu meidät, puristin leukani hermostuksesta.
Hän pyysi meidät kahdeksannen maaliskuuta. Lupaa, että ollaan vain kolmisin. Ehkä kummi-Liisa poikkeaa pikaisesti, mutta hän vain onnittelee ja lähtee, sanoi Antti, mutta lisäsi nähdessään minun katseeni. Ettei sinua pakoteta, ihan vaan tiedoksi.
Antti valmistautui riitaan ja mölyyn pilalle menneen juhlan johdosta. Mutta minä vain katsoin ikkunasta ulos ja sitten…
No, sano äidillesi että tullaan.
Veera… Oikeasti? Sanoithan ettet enää…
Muistan mitä sanoin. Mutta jos kieltäydyn, hän alkaa taas painostaa ja soitella joka päivä, kuten viimeksi. Haluan tehdä sen niin, että hän ei enää koskaan kutsu, ei itke eikä vedä säälistä. Luota vain minuun jos et halua kokata sille joukolle taas.
Antti käänsi katseensa pois. Hän päätti olla kyselemättä enempää ja jäi sivuun.
Maaliskuun kahdeksas ei alkanut lainkaan Helkan odottamalla kiireellä. Antti ja minä makasimme sängyllä, katsoimme jotain typerää sarjaa ja söimme jäätelöä suoraan paketista. Ei pakkailua, ei meikkiä, ei etsimistä puhtaita kauluspaitoja.
Puolenpäivän aikaan Helka alkoi soitella.
Moi, Helena? Et usko… Heräsimme vasta, sanoin puhelimeen teeskentelevällä katumuksella. Oltiin kavereiden kanssa myöhään eilen, nukuttiin ohi herätyksen.
Miten nyt näin, Veera? Odotan teitä jo, Helka vastasi ärtyneenä. Ankka jäähtyy.
Lähdetään pian! Tuntiin, korkeintaan puolentoista ollaan siellä! lupasin ja suljin puhelimen, jatkoin sarjan katselua.
Antti katsoi minua hermostuneena, piti kuitenkin suunsa kiinni. Parempi sängyssä kuin taas hikoilla keittiössä.
Yhden aikaan puhelin soitti taas. Nyt viivyttelin hetken ennen vastausta.
Olemme melkein tulossa, Helena! Pitäisi ottaa taksi heti ollaan siellä, laulelin, en noussut ylös.
Tunnin päästä “selitys” vaihtui.
Auto ajoi linja-autolle, koko tie on tukossa, ilmoitin anopille, vaimensin television. Hirveä ruuhka. Kyllä pian vapautuu.
Kolmen jälkeen Helka ei enää kestänyt.
Missä te oikein olette?! raivosi hän, täysin toisenlaisella äänellä kuin aamulla. Montako tuntia menee?! Olisitte kävelleet jo!
Taustalla kuului puhetta ja naurua. Hämärsin silmäni.
Helena, et taida olla yksin? kysyin suoraan.
Yksin tai en… Ei sillä väliä! Sukulaiset tuli onnittelemaan. En kai voi ovessa käännyttää. Oletteko tulossa vai ette?! Mulla on jo voimat lopussa!
Selvä. Anoppi oli taas odottanut ilmaista apua ja nyt joutui hoitamaan kaiken itse. Kaivoi itselleen kuopan.
Tiedätkö Me ei tulla, vastasin rauhallisesti.
Mitä?!
Tulikin huono olo. Taitaa olla matkapahoinvointia. Käännymme kotiinpäin.
Hetken ajan puhelimessa oli hiljaista, sitten Helka räjähti.
Miten kehtaat?! Kiittämätön! Koko päivän keittiössä vaivaan, kenelle mä tätä kaikkea teen?! Kelle?! hän huusi. Teet tätä tahallasi! Pilkat minua! Jos verisuoni nyt katkeaa?! Antti! Anna puhelin Antille!
Antti kuuli kaiken, mutta pysyi hiljaa. Itse vain painoin punaista ja sammutin puhelimen.
Niin kuin arvasin, sanoin Antille. Siellä taas oli porukka. Meitä odotettiin palvelijoiksi. Nyt Helka saa pärjätä vieraidensa kanssa itse, kun kutsui koko suvun.
Illalla menimme minun vanhemmilleni.
Ero oli selkeä eläköön ovella. Täälläkin oli vilskettä, mutta ihan eri fiilis. Kukaan ei odottanut apua mitään päätä paheksuen. Äitini yritti sijoittaa salaattivadin pöydälle, isä leikkasi leipiä kuten muutkin.
Oi, nuoret saapui! isä ilahtui. Antti, tuo pari tuolia olohuoneeseen, muuten ei ole istumapaikkaa.
Antti meni hakemaan tuolit. Menin keittiöön auttamaan äitiä astioiden kanssa.
Autettiin kyllä, mutta ei pakosta. Täällä se tuntui luonnolliselta, ei hyväksikäytöltä. Jokainen auttoi minkä pystyi, jotta kaikilla olisi hyvä.
Pöydässä katsoin hymyilevää äitiä ja Anttia, joka jutteli innokkaasti isälle. Sisälläni jännitys hiljalleen suli pois. Oikeus voitti, vaikka riidan kautta. Epäilen, että Helka ei enää yritä samaa temppua. Nyt välit minun ja anopin välillä ovat poikki, mutten enää suostu olemaan vieraspalvelija jonkun toisen juhlassa.