Olimme hyvin läheisiä, kun menimme naimisiin. Teimme kaiken yhdessä: nukuimme vierekkäin, katsoimme televisiota sängyssä, kävelimme sunnuntaisin merenrantaa pitkin, nauroimme pienille arjen asioille. Läheisyys oli meille luonnollista useimmiten spontaania, harvoin suunniteltua. Tunsin olevani rakastettu, haluttu, valittu.
Vuosien mittaan pysyimme läheisinä, mutta eri tavalla. Pitkät suukot muuttuivat nopeiksi, arkipäiväisiksi puskuiksi. Hellyys muuttui tottuneiksi kosketuksiksi. Väsymyksen kasvaessa menimme nukkumaan aikaisin, hän kääntyi omalle kyljelleen. Aluksi hivuttauduin hänen viereensä kosketin hänen kättään tai selkäänsä, etsin hänen kämmentään. Aina sain vastaukseksi, että hän oli väsynyt tai että huomenna olisi parempi. Ymmärsin häntä.
Ajan kuluessa mikään ei muuttunut. Söimme yhdessä iltaruokaa, puhuimme päivän tapahtumista, jaoimme sängyn mutta läheisyys jäi pois. Aloin odottaa liikkumatta, että hän ottaisi ensimmäisen askeleen. Sitä ei koskaan tullut. Aluksi se sattui, sitten aloin hävetä omaa kaipuutani. Mietin, oliko minussa vikaa, liioittelinko.
Arkemme oli yhteistä, mutta täysin neutraalia. Heräsimme yhdessä, joimme aamukahvia, kävimme sukulaisissa. Hän kertoi minulle asioistaan, minä omistani. Nukuimme selät vastakkain. Aloin pukeutua hänen edessään nopeasti, ilman ajatusta, että olisin hänelle enää kiinnostava. Kauniit yöpaitani jäivät kaappiin. Lopetin ajattelemasta kehoani kiinnostavana muiden silmissä.
Yritin puhua asiasta useammankin kerran kysyin, eikö hän enää halunnut minua. Hän vakuutti, ettei kyse ollut siitä, vaan iän myötä rakkaus muuttui toiseksi, toveruudeksi ja kunnioitukseksi. Nyökkäsin, vaikka sisälläni jokin tuntui tyhjältä, kuin olisin menettänyt jotakin, mitä en osannut nimetä sanomatta itseäni syylliseksi.
Ajan myötä tottuminen voitti. Selitin itselleni, että moni pari elää näin että jos ei riidellä, kaikki on hyvin. Olin tottunut siihen, että sain halauksen vain muiden nähden, en koskaan kaksin. Totuin siihen, että en enää odottanut enkä kaivannut. Hävitin osan itsestäni, jotten tuntisi torjutuksi tulemista.
Vuosia kului ja olimme edelleen hyvin läheisiä. Aina yhdessä, aina sopusoinnussa. Kukaan ei arvannut, ettei meillä ollut enää läheisyyttä yli viiteentoista vuoteen. En itsekään enää tiennyt, miltä tuntui olla jonkun naisenaan. Olin muuttunut rutiiniksi, tueksi, läsnäoloksi en enää haluksi.
Kun hän eräänä päivänä kertoi lähtevänsä toisen naisen kanssa, en ensin ymmärtänyt mitään. Hän sanoi tuntevansa itsensä eläväksi, halutuksi, yhteydessä tähän toiseen. En huutanut, en riidellyt. Hän vain kertoi. Ja silloin ymmärsin: hän ei ollut lakannut tuntemasta, vaan lakannut tuntemasta minun kanssani.
Kun katson nyt taaksepäin, tajuan, ettei pahinta ollut hänen lähtönsä. Vaan se, että vuodet opettivat minut elämään ihmisen kanssa, joka ei enää katsonut minua naisena ja sain itseni uskomaan, että se oli normaalia. Jokainen ansaitsee tulla nähdyksi ja kohdatuksi sellaisena kuin on, eikä kadottaa itseään yhteenkään suhteeseen.
