Minulla on viisivuotias tytär, ja kuten kaikilla lapsilla, hän kasvaa nopeasti ulos vaatteistaan. Kaapissa oli taas kasa melkein uusia mekkoja, takkeja, kenkiämonia vaatteita, joita oli pidetty vain kerran tai pari. En kuulu niihin, jotka jemmaavat vaatteita muistojen vuoksi, vaan haluan antaa hyvän kiertää.
Yhtenä rauhallisena viikonloppuna istahdin alas, otin kaikki vaatteet ulos kaapista ja kävin ne yksitellen läpi. Erotin sivuun ne, jotka olivat moitteettomassa kunnossa. Paljon lensi suoraan kierrätykseentahraiset, rikkinäiset tai liian kuluneet vaatteet eivät kelpaa lahjoitettaviksi, siitä en tingi.
Mieleeni tuli veljeni vaimo ja heidän melkein nelivuotias tyttönsä. Tyttö kulkee aina yksinkertaisimmissa vaatteissa, usein samoissa, vaikka perheellä ei sinänsä ole taloudellisia ongelmiakäly vain ei kiinnitä ulkonäköön sen enempää huomiota. En sanonut asiasta mitään, vaan kokosin ison Ikean kassin täyteen priimaa; mekkoja, uusia asukokonaisuuksia, takin jota oma tyttöni oli käyttänyt vain kerran, sekä muutamat lähes uudet kengät. En laittanut mukaan mitään vanhaa tai kulahtanutta. Pesin kaiken ja taittelin siististi. Vein kassin kälyni ovelle ja sanoin:
“Tässä olisi, meidän Heljalle nämä eivät enää mahdu, mutta uskon että nämä olisivat teidän Ainolle mieluisia.”
Käly hymyili ja kiitti, ja ajattelin että asia oli sillä selvä. Mutta parin päivän päästä alkoikin tapahtua outoja asioita. Anoppini laittoi viestin ja kysyi, miksi nostan itseäni esiin vaatteiden avulla ja aiheutan muille huonoa mieltä. Mieheni serkku katsoi minua kummallisesti sukutapaamisessa, eikä tervehtinyt enää lämpimästi. Olin ihan ymmälläni.
Vasta myöhemmin toinen käly kertoi, että tämä ensimmäinen oli kaikille puhunut, kuinka olin nöyryyttänyt häntä tuomalla jämät heidän ovelle, tehnyt heistä köyhiä suvun silmissä ja korostanut omaa varakkuuttani. Hän oli väittänyt minun tulleen paikalle isoine kasseineni näyttäen, mitä kaikkea minulla muka on. Kun kuulin tämän, olin sekä vihainen että surullinen. Kaikki oli mennyt aivan väärin.
Tilanne kärjistyi, kun seuraavassa sunnuntailounaassa kälyni tokaisi ruokapöydässä:
Jotkut näköjään kuvittelevat auttavansa, kun tuovat käytettyjä vaatteitaeivät tajua, että loppujen lopuksi vain nöyryyttävät toista.
Koko huone hiljeni. Mieheni katsoi minuun, anoppi vaikeni, eikä kukaan sanonut mitään. Silloin tajusin, että kaikki puheensisällöt olivat tulleet suoraan häneltä.
Vastasin hänelle tiukasti mutta rauhallisesti:
En ole koskaan antanut rikkinäisiä tai huonokuntoisia vaatteitavalitsin vain parhaat, pesin ne huolellisesti ja laitoin kauniisti. Jos sinusta on nöyryyttävää saada hyväkuntoisia vaatteita tytöllesi, en enää tuo mitään jatkossa. En myöskään anna sinun tehdä minusta pahaa ihmistä, kun halusin vain auttaa sinun lastasi.
Sen päivän jälkeen perheen ilmapiiri muuttui. Kälyni ei puhu minulle enää samalla tavalla, tervehtii vain velvollisuudesta. Anoppi yrittää pysyä neutraalina, mutta näen että häntä vaivaa. Itselleni jäi todella paha mielikun tekee jotakin hyvästä sydämestä, voi silti joutua keskelle konfliktia, jota ei ole koskaan halunnut.
Mitä te ajattelette tästä?
