Miksi sinä tulit tänne? äiti piti ovea raollaan ja katsoi tiukasti. Miten minä nyt voin katsoa ihmisiä silmiin? Et ole enää minulle tytär. Vasta nyt ihmiset lakkasivat supisemasta, isän kanssa ei puolessa vuoteen voinut kaupassa käydä. Miksi sinä tulit? No, miksi?
Kuka siellä on, Kaarina?
Sun vanhin tytär, isä. Helmi.
Isä avasi jykevät puuovet niin, että saranoissa kitisi. Hän mittaili tytärtään päästä varpaisiin. Helmiä kylmäsi.
Mene minne haluat, minä en tahdo sinua nähdä. Voi sentään! Vielä tuon mahan kanssa.
Helmi oli hiljaa, katsoi alta tumman otsatukkansa, silmissä toivo. Ajatteli, että vanhemmat heltyisivät ja päästäisivät sisään. Ei ollut hänellä muuta paikkaa minne mennä. Hänet oli potkittu töistä ulos raskauden vuoksi. Rahat huoneen vuokraan olivat loppu. Jos ei ole rahaa, ei ole kotia. Ketään ei kiinnostanut hänen tilanteensa. Helmiä pelotti.
Hän asteli alas portailta ja pysähtyi, pidellen mahaansa.
Etkö helly, äiti käänsi päänsä pois.
Ovet sulkeutuivat.
Helmi yritti olla itkemättä, kyyristyi kokoon kuin pieni lapsi. Vauva mahassa liikahteli, oli tuntenut äidin ahdistuksen. Tähän sitä kotiin tultiin
Lumessa narskui kengän alla, ikään kuin lumi olisi ymmärtänyt. Helmi sulki portin takanaan ja vilkaisi keittiön ikkunoihin, joissa paloi valo. Verhot olivat tiukasti kiinni.
Pienessä kyläkaupassa oli lämmin. Helmi astui sisään ja tähyili ympärilleen. Kaikki oli niin kuin ennen. Oikealla tiski ja takanaan myyjä, Lempi-täti, vasemmalla pari vitriiniä ja siniseksi maalattu kaappi, joka oli lukossa.
Saisinko leipää, kiitos, Helmi laski eurot tiskille.
No mutta, nytkö sinä ilmestyit!
Helmi ei nostanut katsetta, toisti vain pyytämäkseen:
Leipää, kiitos.
No, ole hyvä. Ei se ihmiseltä kielletyksi pitäisi tulla. Minun tehtäväni on kaupata
Myyjä antoi hänelle ruisleivän ja oli jo sanomassa lisää, mutta ovi kävi taas, kun nuori pariskunta astui sisään.
Helmi yritti työntää leivän pussiin, mutta tuore limppu pullisteli, eikä kunnolla mahtunut laukkuun, oikein huusi päästä syötäväksi saman tien.
Myyjä alkoi jo supista asiakkaiden kanssa ja nyökkiä Helmistä päin, mutta Helmi ei jäänyt kuulolle, kiirehti ulos.
Lumi alkoi sataa, tuuli tyyntyi. Helmi repäisi leivästä palan ja sulki silmänsä. Ainakin yksi huoli vähemmän nyt.
Hän kulki kaupan taakse ja nojasi seinään, repi lisää leipää ja söi silmät kiinni. Tuoreen leivän tuoksu muistutti kodista, vanhoista muistoista ja onnen hetkistä…
Helmi? ääni kuului aivan vierestä.
Helmi avasi silmänsä ja jäykistyi.
Hei, Helmi laski käden leivän päältä, tunnisti vanhan naisen heti: Andreaksen mummon, Irmaan.
Mitäs täällä piileskelet?
Vanhuksen katse kulki alas vatsaan.
Ei ole minulla minnekään mennä, vanhemmat ajoivat pois.
Eikö siellä nainen viittasi muualle päin kotiutunut kuitenkaan?
Helmi kohautti hartioita.
Lähdetään, mummo sanoi, eikä kysellyt enempää.
Hän otti sauvastaan tukea, ja Helmi lähti perässä. Pään sisällä ei ollut ajatuksiakaan. Väsymys painoi, olisi voinut nukahtaa vaikka pystyyn.
Sen rintamamiestalon Helmi muisti. Hänen ja Andreasin salaiset retket kulkivat useasti sen ohitse peltojen reunaan. Kerran Andreas oli viitannut portaille:
Hei, mummo, tulen aamulla käymään!
Terve, Helmi nyökkäsi silloin, jottei olisi ollut epäkohtelias.
Irma-mummo oli nähnyt Helmin vain pari kertaa, mutta muistaa hänet kyllä kaiken jälkeen ei ollut vaikea painaa mieleen. Juuri nyt Helmillä paloi kaipuu menneeseen, toivo päästä eroon häpeästä ja palata nuoruuteen ja huolettomuuteen, tuntea taas rakastettunsa huulet omillaan.
…Mistä siinä ysin keväällä luokkakaveri Jarkko Helmiin iski, sitä Helmi ei ollut koskaan ymmärtänyt, vaikka monta kertaa mietti. Hän ei ollut kaunis, hiljainen, ei edes mikään huippuoppilas.
Mutta huomion otti vastaan. Kuka voisi vastustaa, kun joku pitää sinusta? Jarkko kantoi rauhallisen tytön laukkua, saattoi kotiin siitä alkoi heidän suhteensa, joka pian syveni, ainakin heidän mielestään. Häistäkin jo puhuttiin.
Vanhemmat hymyilivät, mutta hyväksyivät asian.
Kun Jarkko palaa armeijasta, sitten puhutaan kunnolla.
Mutta pienet varastot jo hankittiin varuilta.
Andreaksen Helmi tapasi sattumalta kuin ukkosen isku kirkkaalta taivaalta.
Kevätkylläinen hellepäivä. Helmi kulki kaupungilta, oli selvittämässä opiskelujuttuja. Jarkko ei voinut lähteä, auttoi isäänsä, joten tyttö tuli yksin. Pysäkiltä kotiin oli pari kilometriä.
Helmi nousi bussista ja käveli hitaasti. Bussissa oli ollut tuskaisen kuuma.
Pilvi vyöryi takaa, edessä vain vihreä pelto. Yhtäkkiä jyrähti, Helmi säikähti ja suojasi päätään.
Taakse vilkaistuaan huomasi, että musta pilvi toi sateen, joka halkaisi pellon kahtia. Sateenseinä lähestyi kovaa vauhtia, lähimmälle talolle oli matkaa. Helmi pyöri ympyrää, mihin juosta? Suorallakin tiellä ei ollut suojaa. Suuret vesipisarat rapsahtelivat kuumaan hiekkatiehen, oli pakko kiirehtiä. Hän työnsi kengät muovipussiin ja nosti pussin päänsä päälle.
Sadekuuro tuli, Helmin selkää pitkin valui vesi. Äkkiä joku tarttui hänen käteensä.
Olen yrittänyt tööttäillä sinulle, mutta et noteeraa! joku nauroi sateen kohinalta. Aikamoinen kaatosade, pelästytkö?
Helmi pelkäsi tosiaan.
Poika veti oman t-paitansa pois ja antoi Helmille kuivaa vaatetta.
Ota tästä villapaita, äläkä huoli. Olen Lehtisen poika, Andreas muistutatko? Hän kietaisi Helmin paitaansa, Helmi punastui.
Kylläpä täriset. Tuletko bussilla?
Joo.
Mä olin kaupungissa, hain varaosia traktoriin. Mikä on, miksi täriset niin? Andreas laski kätensä varovaisesti Helmin hartialle.
Mikä sun nimi on?
Helmi.
Helmi, aivan… Miksi muuten ei ajeta eteenpäin?
Pilvi matkaa suoraan kylään. Satais koko matkan. Kohta helpottaa, odotetaan?
Helmi nyökkäsi, poika oli oikeassa. Ei siinä muuta voinut kuin odottaa.
He alkoivat puhua. Kävi ilmi, että Andreas työskentelee isänsä kanssa navetalla, äiti kuoli kun Andreas oli yläasteella. Elävät kahdestaan, koulu jäi, töitä on riittävästi. Mitä muuta muka pitäisi olla?
Talon kohdalla Andreas pysähtyi ja hymyili hyvästiksi.
Helmille jäi outo, lämmin olo.
Jarkon ja Helmin välillä ei koskaan tuntunut tällaista sidettä. Ei tätä lämpöä, ei vilpitöntä onnea. Jarkon halaukset ja suudelmat tuntuivat vain tyhjiltä.
Koko illan Helmi hymyili omiin ajatuksiinsa. Äiti huomasi tytön ilmeen eikä ymmärtänyt mistä oikein oli kyse. Ei Helmi sitä kertonut. Kylällä Helmi tunnisti heti jokaisen auton. Tulisiko Andreas vastaan?
Helmi odotti… Halusi toistaa tunteen yhä uudelleen.
Illalla Jarkko tuli kylään, mutta Helmi ei jaksanut katsoa silmiin. Lopulta keräsi rohkeutta:
On parempi, että erotaan nyt.
Miksi? Jarkko ei ensin tajunnut.
Sinä menet inttiin, minä haen yliopistoon. Erotaan ystävinä jos kohtalo haluaa, löydämme toisemme myöhemmin.
Ei käy. Kuka odottaa? Minä olen pitänyt sinusta yläasteelta asti…
Helmi ei jatkanut. Meni vain sisään. Ensi kertaa näki Jarkon vihaisena suoraan sanottuna, pelotti.
Seuraavana päivänä Jarkon vanhemmat vyöryivät taloon. Riita oli ankara. Jarkon äiti syytteli kaikkia kaikesta. Helmi livisti pihalle ja karkasi metsän reunaan.
Kulki kauan, kunnes osui tielle, joka johti kylään.
Helmi, Helmi! tuttu huuto osui korviin.
Andreas heilutti kättään.
Helmi pysähtyi hetkeksi, sitten alkoi juosta. Seisoi hänen vierellään.
Olin näkevinäni sinut. Tarviitko kyytiä?
En. Kotona riideltiin, piti lähteä…
Miksi riita?
Jarkon kanssa erosin… Ajattelen vain sinua, ymmärrätkö…
Ymmärrän kyllä. Olen ajatellut sinua siitä päivästä asti. En tullut kyläilemään, kun kuulin että teille tulee häät Jarkon kanssa.
Mutta ei niistä tule.
Andreas kumartui ja kosketti Helmin huulia. Pehmeästi, arasti. Ja halasi.
He olivat pitkään yhdessä hiljaisina, varmoja että kaikki järjestyy. Helmi palasi kotiin vasta, kun keittiössä sammui viimeinenkin valo.
Mitä sinä oikein töppäsit, lapsi? Kolme vuotta ja nyt noin vaan jätät pojan. Ei niin tehdä!
Rakastan toista. Oikeasti, Helmi vastasi kuuluvasti.
Mitä? isä tuli olohuoneesta. Minä näytän sinulle, mikä on rakkautta! Nyt pysyt kotona ylioppilaskirjoituksiin asti.
Helmiä ei saatu pidettyä kotona.
Hän tapasi Andreasta salaa, hetkinä kun onnistui livahtamaan. Oli yksi paikka, jossa kukaan ei nähnyt.
Mutta totuus paljastui. Joku kyläläinen näki ja kertoi Jarkolle.
Jarkon ja Andreaksen välille puhkesi tappelu mäen rinteessä joen lähellä. Kyläläiset katsoivat etäältä. Andreas oli yksin, kävi taka-askeleen ja horjahti ja sen jälkeen tyhjyys…
Andreaksen isä ehti juosta joelle ja hypätä perässä veteen.
Helmi, tule nopeasti! Andreas ja Jarkko tappelivat joella! Andreas putosi! Oona, luokkakaveri, juoksi hengästyneenä Helmille.
Helmi tiputti kastelukannun ja juoksi perään. Joella oli väkeä.
Ambulanssi on jo soitettu! huusi joku.
Ei täällä enää mitään voi! Nyt Jarkolle tulee ongelmia, supistivat.
Helmi näki, kun auto ajoi matkoihinsa, Andreaksen isä vei poikaa sairaalaan.
Helmin jalat pettivät, maailma sumeni. Hän istuutui maahan.
Siinäpä sait! Yksi meni hautaan ja toinen viedään, Jarkon äiti huusi itkien Helmin päällä.
Ei, ei… Helmi pystyi vain kuiskaamaan.
Hän palasi kotiin, lysähti sängylle.
Mitä sinä nyt teit! äiti ryntäsi huoneeseen. Miten sinä saattoi tehdä näin!? Mitä nyt tapahtuu!?
Helmi ei kuunnellut. Pakkasi laukkunsa, otti paperit ja vähän rahaa, ja lähti pellon poikki. Tunnin päästä istui bussissa matkalla kaupunkiin.
…Pieneen taloon kylän reunalla Helmi pääsi mummon kanssa illalla, kun oli jo hämärää. Lunta oli satanut vähän.
Minulla jalat kipeytyy tämmöisellä kelillä, Irma-mummo istui penkille ja riisui saappaita.
Minä voin auttaa, Helmi tarjosi.
Anna olla, muuten laiskistun ja makaan vain. On pysyttävä liikkeessä. Milloin sinun pitäisi synnyttää?
Helmikuussa.
Kohta siis… Andreaan lapsi?
Helmi katsoi silmiin ja vastasi:
On.
Oletko aivan varma?
Olen.
No hyvä niin. Laitan sinulle vuoteen, huomenna katsotaan lisää.
Talo oli pieni, vain kaksi huonetta. Tuoksu tuttu, Helmi muisti että Andreas oli joskus tuonut mummon piirakoita.
Helmi pyöri vuoteessa, kunnes mummon Orvari-kissa loikkasi viereen. Kissa käpertyi mahaa vasten, eikä Helmi raaskinut ajaa pois. Nukahti siihen.
Hän heräsi hiivan tuoksuun.
Kumpia haluat, hillolla vai kaalilla?
Hillolla, Helmi sanoi vatsaa pidellen.
Andreas ei koskaan kertonut, sinunkin nimeäsi olen vaan ollut mummo. Minä olen Irma, Helmi, Irma-mummo, mummo nauroi keittiöstä. Jaahas, sullahan taitaa olla synnytys millä hetkellä hyvänsä.
Miksi? Vielä neljä viikkoa olisi.
Ei, se tulee aiemmin, tyttö ei malttane odottaa.
Miksi tyttö? Helmi kysyi uteliaana.
Sydän minulle sanoo niin…
Viikon päästä, kuten Irma oli arvaillut, Helmin synnytys alkoi. Aamulla he ajoivat sairaalaan, ja puolenpäivän aikaan syntyi tytär.
Kiitos Helmi, Irma sanoi, pidellen vastasyntynyttä tytärtä.
Mistä kiität? uusi äiti kysyi.
Totuudesta. Andreasin lapsihan tämä on. Minä pidin Andreasta, kun hän syntyi, muistan vieläkin tuon vasemman jalan pikkurillin. Sen tunnistan miljoonien joukosta. Andreas ilahtuu varmasti.
Kuka ilahtuu?
No Andreas.
Mitä tarkoitat? Helmi nousi hetkessä istumaan.
Ihan niin kuin sanoin. Huomenna kerron hänelle.
Elääkö hän? Elääkö oikeasti?! Kyyneleet valuivat poskille.
Helmi ei osannut lakata itkemästä.
Etkö tiennyt? Voi lapsi. Kyllä hän elää, heikkona vielä, mutta elää, Irma-mummo halasi Helmiä.
Minä haluan nähdä hänet, en kestä, kun on näin lähellä. Onko hän kylässä?
On, kotona lepää. Mutta tytärtäkin pitää ajatella, rauha on nyt tärkeämpää. Sitä maitoa tarvitaan. Lepää nyt hetki. Nyt tiedät, että hän on elossa, ei hän mihinkään katoa, mummo naurahti.
Helmi ei voinut lakata vuodattamasta kyyneleitä.
Pian Helmi tuli lapsen kanssa kylään. Irma kävi hakemassa Andreaksen isän mukaan.
Tässä hän on. Katariina Andreansdotter! Sopiiko?
Isä vilkaisi vauvaa, suli ja hymyili.
Andreaan nimelläkö kirjattiin? hän varmisti.
Totta kai. Katso pikkuvarvasta, Irma levitti kääreitä ylpeänä ja näytti pientä vasemman jalan varvasta.
Kiitos, Helmi. Kiitän lapsenlapsesta. Andreakselle en ole vielä kertonut. Lähdetäänkö?
Lähdetään. Olen valmis.
Helmi, sun vanhemmat tietävät jo, että asut täällä ja synnytit tänne. Kysyivät, milloin saavat tulla.
Katsotaan joskus, Helmi vastasi.
Portailla Helmi pysähtyi monta kertaa.
Andreaksen isä meni ensin, otti pikkutytön syliin ja nyökkäsi huoneeseen.
Helmi astui hitaasti, jalat raskaat. Hän näki Andreaan tämä makasi sängyssä, katsoi kännykkää ikkunan ääressä.
Andreas, Helmi ojensi kätensä.
Andreas vastasi, hymyili. Helmi painautui kainaloon ja itki.
No niin, isä, saat tyttäresi syliin.
Siis mitä tyttären?
Sinun, tietenkin, isä sanoi ylpeänä. Katariina Andreansdotter. Käykö nimi?
Irma-mummo, isä ja lapsi menivät keittiöön. Helmi istui Andreaan viereen ja huokaisi.
En tiennyt, että olet elossa, Andreas… Kukaan ei kertonut mitään. Mutta enää en lähde yhtään minnekään.
Älä lähde. Täällä on kotini, rakkaani ja tyttäreni…
Jos haluat kuunnella lisää, seuraa muhun! Jätä vaikka kommentti ja tykkäys olisi ihana kuulla tunteistasi tästä tarinasta.
