Valpuri kulki katulammen poikki muovikassit käsissään, turisten naapuriensa kanssa. Kun hän näki kotipihallaan kiiltävän auton, Valpuri ojentautui ylpeänä, kuin unohdettua jäällä liukuessaan:
Voi että, olisikohan tuleva vävyni tullut näin varhain käymään?
Naapuri, tyystin tuttu Helmi, seurasi katseellaan autoa. Hänen silmissään vilahti kummallinen kiilto, joka muistutti syksyistä revontulten leimahdusta:
Sinäpä jo luulet häntä vävyksi? No sepä nähdään, koska Ainolle ei ole vielä tehty kosintaa. Ja oikeastaan pitäisi ottaa selvää kuka hän on rikollinen vai veijari mahdollisesti
Valpuri vain viuhautti kättään halveksivasti, huulet tiukasti yhteen puristettuina:
Älä höpötä. Hän on mainio mies ja Ainosta on vakavissaan kiinnostunut. No mutta menen nyt täytyy panna vieraille teetä tulemaan, ostinpa sitä varten suklaakonvehtejakin.
Hän kumarsi pakkauksiaan kuin marjoja täynnä olevia ämpäreitä ja kiirehti liukuportaiden yli kohti kotiaan, jalat lipsuen kuin jäniksen jäljillä. Helmi jäi katsomaan hänen menoaan kasvoilla vino pilke.
Niinpä niin! Nyt selvisi miksi osti kalleinta lenkkiä, suklaata ja juustoa vieraalle pitää tarjota parasta. Malttaapa saada Aino vihdoin naimisiin.
***
Kotona Valpuri riemastui kuin kuutamoinen järvi. Ovelta avautuva näky oli kuin unikuva: tyttärensä Aino istui jakkaralla ja vieressä istui hän, tuleva vävy, jonka hiuksissa hohti hopeaa kuin huurteinen pelto. Mies kumartui Ainon puoleen, ja kun Valpuri kolisteli ovella, vieras suoristautui. He olivat selvästi viipyneet katseissaan, ajatteli Valpuri.
Vieras käyttäytyi kohteliaasti, tuoden Ainolleen kukkia, konvehteja ja hajuvesirasian.
Valpuri arveli salaa, ettei ollut pitkään aikaan nähnyt yhtä arvokasta herrasmiestä, ja kertoi myöhemmin Ainolle:
Voi tyttöseni, nyt on niin komea mies! Hieman harmaita ohimoilla, mutta upea. Ihan kuin aatelinen!
Aino hymyili ylväästi:
Hän onkin vähän kuin aatelistoa, äiti.
Mutta mikä sai hänet ajamaan tänne tänään, kukkien, lahjojen kanssa? Valpuri penäsi.
Ainon kasvot synkkenivät, kuin pilvi peittäisi kesäauringon:
Ei, äiti. Hän ei tehnyt mitään kosintaa. Kutsui vain kaupungin teatteriin illalliselle.
Valpurin hymy silii kuin lattialle virrannut vesi.
Vai niin Kutsui vaan Kylläpäs tiedän nämä kaupunkilaiset. Haaskaavat nuoruutensa siellä muiden naisten kanssa, ja sitten tulevat maalle etsimään uutta uhria.
Deiteille vaan Kuule, tytär kulta, nyt sinä olet saanut Casanovan nalkkiin. Hän on jo toista kuukautta hypännyt täällä, eikä häistä ole mitään puhetta!
Äiti
Mitä äitiä? Olet jo kolmekymmentä! Hänellä on neljäkymmentä kohta mittarissa. Miksei teitä voinut jo vihkiä! Odotuttaa ja viivyttelee Viisastelua koko homma!
Me päätämme tästä itse, äiti
Olisitpas hiljaa ja kuuntelisit äitiäsi! ärähti Valpuri ja harppoi Ainon luo, tempaisi tältä lenkkipalan kädestä.
Pane takaisin, sinunkin pitää pysyä timmissä kunnossa! Ja makkara on kallista. Tuleehan hän taas huomenna vierailulle, ei sovi ilman makkaraa teen kanssa!
Aino katsoi äitiinsä uskomattoman sinisillä silmillään. Ja kysyi unenomaisella pehmeydellä:
Äiti, miksi taas suutut? Mikä nyt on vialla?
Valpuri piilotti makkaran jääkaappiin ja kolisteli tiskipöytää. Hän nappasi juusto- ja konvehtilautasenkin suoraan tyttären nenän edestä. Ja ärjäisi kuin unessa:
Pelkään! Että hän tulee ja kulkee täällä koko kylän nähtävillä, ja lopulta vaan katoaa eikä koskaan pyydä sinua naimisiin! Sinusta jo puhutaan vanhaksipiiaksi.
Muut kosijat eivät enää löydä meidän talolle tämän tämän aatelisen jälkeen!
älä välitä, äiti hymyili Aino salaperäisesti. Hän pysyy vierelläni kyllä, muista se.
***
Viikko myöhemmin Valpuri pakkasi Ainolle matkalaukkua, vesipisaroiden valuessa poskia pitkin. Hän oli luullut Ainon olevan viaton, mutta toisin kävi.
Tytär oli raskaana! Kun Valpuri kyseli, milloin ja miten tämä oli tapahtunut, Aino hymyili veitikkamaisesti:
Hän vei minut marjametsään, äiti. Sinne hän jäi odottamaan, kun poimin mustikoita. Jäin sinne, koska olin hänelle kaunis ja rakas…
Ja metsässähän!? Miten se on mahdollista? Selitä heti milloin minun kasvatukseni petti?
Tytär mutusti kallisarvoista makkaraa ja juustoa ja nauroi:
Ei sillä niin väliä, äiti! Hihhii Pääasia että hän ottaa minut vaimoksi!
Ja kaikki sukulaiset tulee meidän häihin, eikö niin! Valpuri itki, mutta päättäväisenä. Voi että miten raskasta päästää sinut vieraalle maalle, tyttöni. Sinä olet minun ainoa.
Tulen usein käymään, äiti kulta
Ulkona naapurit jyrisivät ovelle asti, kuulutellen:
Valpuri, kuulimme että tyttäresi on menossa naimisiin, mikset kertonut!
Hän lähtee, Valpuri huuteli ympäri kotia.
Ja me tulimme ilman lahjaa, olisi pitänyt varoittaa ajoissa!
Ei tarvitse lahjoja, Aino vain muuttaa kaupunkiin sulhasen kanssa.
Mikä riemu!…
***
Lopulta Valpurin sydänveren pisara, ainoa Aino, lähti kaupungin vilinään rakkaansa matkaan.
Aino soitteli sitten äidille ja kertoi, millaisessa ylellisessä talossa tuleva vävy asustaa.
Valpuri odotti ja odotti häistä kuulevansa mutta turhaan.
Ensin kului kuukausi, sitten toinen, puolivuotta Ja kun Helmi juoksi kertomaan kaupungilla nähneensä Ainon vaunujen kanssa, Valpuri meinasi pyörtyä.
Vaunujen kanssa?! Miten voi olla totta?
Hän alkoi kiirehtiä, haki takin ja juoksi raitiotielle niin että muisto jäätyi matkalle. Hänelle oli syntynyt lapsenlapsi, eikä Aino ollut edes soittanut! Oliko tällainen uutinen oikeutettu piilottaa?
Valpuri naputti puhelinta asemalta suoraan, hyvä että kaupungissa toimi kunnolla mobiiliverkko toista oli kylällä.
Tytär ei heti vastannut, puhelu katkesi. Valpurin kiukku roihahti.
Missä sinä olet?! huusi Valpuri puhelimeen, saaden kanssamatkustajat kääntymään. Olen asemalla, tule hakemaan minut! Ja selitä miten minä saan tietää lapsenlapesta vasta nyt?!
Aino tuli yksin taksilla, silmät alas luotuina.
Äiti, anteeksi, ei ollut aikaa kertoa. Sain tyttären, nimesin hänet Venlaksi. Hän on aivan sinun näköisesi
Asumme nyt Pasin talossa (rakkaan nimi on Pasi). Kaunis, suuri talo.
No!?
Valpuri katsoi tytärtään läpitunkevasti.
Häpeätkö minua, sano suoraan lapsi?
Aino pelästyi:
En tietenkään, äiti! Älä sano noin! Se vain että Pasi asuu äitinsä kanssa.
Kaikki on hänen omistuksessaan, talo ja auto. Ja Pasi elää äitinsä pillin mukaan Eikä äiti suostu, että menemme naimisiin!
***
Valpuri asteli epävarmana Pasin taloon, päättäväisenä tuomaan järjestystä. Mikä omituinen anoppi tämä Pasi oikein oli? Poika tuo raskaana olevan morsiamen kotiin, mutta äiti estää vihkimisen!
Välittämättä Pasista tai lapsenlapsesta, jonka Aino syliinsä tyrkytti, Valpuri suuntasi suoraan etsimään anoppia. Ylimmässä kerroksessa soi piano, ja siellä istui hienostuneelta näyttävä nainen.
Köhäisten Valpuri vaati itselleen huomiota mutta jäi huomiotta sulki lopulta pianon kannen.
Nainen katsoi vierasta tiukasti.
Mikä meno tämä on? tiukkasi hän unenomaisesti. Kuka olet?
Olen Ainon äiti! huudahti Valpuri. Eikö sinua hävetä pimputtaa pianoa kun talossa on pieni lapsi, joka haluaisi nukkua!?
Venlako? Hän on jo nukkunut, sihisi anoppi. Katso nyt, riittäköön jo, kuka tässä ketä häiritsee!
Mutta eihän lapsi voi olla este, ihmetteli Valpuri. Voisit hyvin muuttaa nuoren perheen tieltä.
Miksi minun pitäisi jättää oma kotini?
Koska häiritset nuorta perhettä.
Minä häiritsen? nainen nosti kulmakarvojaan. Hehän voivat lähteä milloin vain.
Eli lapsenlapsesi ei merkitse sinulle mitään? Valpuri hämmästyi.
Nainen katsoi kylmästi:
Mikä sinun nimesi nyt olikaan? Valpuri? Hyvä on. Sano minulle miksi minun pitäisi miettiä sinun tytärtä ja tytärlasta, kun teillä on Pasi ja sinäkin siinä?
Olen jo antanut arvokkaimman mitä minulla on, poikani! Ja sinulle sekään ei näköjään riitä? Meinaatko heittää minut kadulle?
Jos suututat, soitan minne pitää ja sinut ajetaan ulos kuin riehuva elukka. Saatte mennä koko perhe kylälle takaisin!
Kohonneiden äänien vuoksi Pasi syöksyi huoneeseen, pelokkaana kuin harakka. Hän pyysi:
Varmaan olet väsynyt, äiti. Aino kaatoi ruokasalissa teetä
***
Ehkä tee rauhoittaa, ehkä yhdistää. Valpuri syötti kiukkuaan kirotulle vanhalle, joka siemaili teetä salaperäisesti hymyillen.
Minä elän sinua kauemmin, ajatteli Valpuri synkkänä.
Pasi huomasi tulehtuneen tunnelman ja vilkuili pelokkaasti. Hän töni Ainoa polvella: Äitisi on arvaamaton. Sano hänelle jotain.
Ainokin tiesi, ettei keskustelua voinut vältellä.
Äiti, Aino sanoi suljettuaan oven työhuoneessa. Meidän pitää puhua!
Mistä? Valpuri ärähti. Näen kyllä ettei puhumalla ole mihinkään päästy! Astellaan nuorikon vierellä kuin narusta pidellen!
Hän ei ole anoppini, sanoi Aino hiljaa. Hän on Pasin vaimo! Ensimmäinen ja ainoa!
Valpuri oli pyörällä päästään.
Miten näin kävi? sopersi hän.
Näet miten varakas Pasi on, Aino sanoi alakuloisesti. Kaikki siksi että hän on ollut avioliitossa jo kaksikymmentä vuotta. Hän nai tämän vaimon silloin kun hän oli viisikymmentä Eikä lapsia koskaan tullut.
Valpuri tuijotti ympäröivää kirjastoa kuin satumaista valveunta. Tai ehkä se oli työhuone, täynnä kultaisia tapetteja, samettiverhoja, kalliita huonekaluja, hyllyissä romaaneja kaikki unohduksen ja vaurauden keskellä.
Kaikki kuuluu hänelle, Aino jatkoi surumielisesti. Aluksi en ymmärtänyt missä olin.
Yritin taistella, aivan kuten sinä, äiti, mutta Pasi kertoi minulle sitten totuuden.
Hitto mikä sika! kiivastui Valpuri. Miksi sitten edes halusit hänet?
Pasi haluaa perheen, äiti. Lapset Mutta vaimo ei halunnut. Hän kyllästyi vuosien myötä ja lopulta antoi Pasille luvan ottaa rakastajatar.
Niin minusta tuli se toinen. Eivät he enää rakasta, asuvat kuin naapurit.
Nyt riittää, sanoi Valpuri kohahtaen. Pakkaa tavarat ja lapsi, nyt lähdetään kotiin, kylälle!
Mutta Aino nosti leukaansa kuin haavukka:
Sinä lähde vaan, äiti. Minä jään tänne. Elän tällaisena, kunnes Pasi joskus jää leskeksi ja ottaa minut vaimokseen.
Välissä tuo sietämätön nainen imee sinut kuivaksi!
Niin pitääkin, äiti. Tämä on minun elämäni, itse valitsin kohtaloni.
Hyvä jää tänne elämään kuin variksenvarvas, minä lähden. Täällä minun ei tarvitse olla! Valpuri ärjähti.
***
Nyt Valpurin päivät valuivat hämäriä ja mitäänsanomattomia. Hän kävi kuuntelemassa juoruja naapureilta.
Naapurin tytär meni jo naimisiin. Syntyi poja. Valpuri kävi Helmin luona leikkimässä lasten kanssa, huokaili kaivaten Ainoa ja Venlaa.
Lopulta Valpuri ei enää jaksanut, lukitsi talonsa ja matkasi kaupunkiin.
Hän hiipi kartanon portille, jossa Aino asui, hiukan vakoili.
Hän näki kuinka Venla, jo isompi tyttö, juoksi pihalla kahden koristeellisen lappalaiskoiran kanssa, huusi Mummo, mummo!. Mummoksi hän kutsui Pasin vaimoa.
Aijai, Valpuri suuttui. Häntä puraisi kateuden hyytelö. Hän ei ole mikään mummo! Minä olen mummo!!
Varjosta Valpuri syöksyi kolkuttamaan portteja.
***
Valpuria ei kuitenkaan ajettu pois. Pasin vaimo sanoi vain: Talo on iso, kaikille löytyy huone.
He riitelivät enää vain leikillisesti, kitkien vierekkäin kukkapenkkiä, tai leikkiessään Venlan kanssa piilosta puutarhassa:
Siinäpä tulit. Pelkäsit vissiin että rääkkään sun tytärtä? Oikein teit, sinun tytärtä pitääkin suojella minulta.
Jos haluaisin, voisin ajaa hänet pois heti, tai sitten en. Sun tytär ei ole sinuun tullut, ehkä isäänsä. Sulla sentään on selkäranka, vaikkakin hentoinen.
Kohta saat luudasta silmään, oli sinulla valta tai ei, mutisi Valpuri.
Siksi että sinä tulit tänne itse, et saanut tytärtäsi tulemaan kotiin. Jos olisit jämäkämpi, olisi tytärkin.
Olenpa minä melkoisen jäntevä! Ja tiedätkö miksi tulin? Koska sinä näytät jo vähän huonolta. Kohta makaat petissä ja minä voin kyllä hoitaa sinua sukulaisuuden nimissä. Kunhan se vati ei joudu Ainon käteen.
Hah, hassu nainen! Minähän olen terve kuin pukki, syön hyvin ja käyn parhailla lääkäreillä. Eikä synnytys koskaan stressannut minua, enkä muutenkaan. Kuules Valpuri, miksi luulet että minä kaadun ennen sinua?Valpuri hymyili vinoa, juuri sellaista joka oli kylällä peritty äideiltä tyttärille hymy, jossa oli kipakkuutta ja iloista uhmaa yhtä aikaa:
Sitä ei tiedä kuin korkeimmat voimat. Mutta kummallista, miten tässä kävi: sinäkin, joka et koskaan halunnut lapsia tai lastenlapsia, sait heidät kumminkin kotiisi.
Pasin vaimo katsoi Valpuria silmät tuikkeessa, jossa kyti väsymys, voitonriemu ja pieni pilke, kuin auringonsäde sadepisarassa.
Olen saanut enemmän kuin ymmärsin toivoakaan. Ja sinä, Valpuri, olet ehkä menettänyt tyttäresi mutta saanut palan perhettä kaukana kaupungista. Ehkä täältäkin voi löytää kodin, vaikka se on ontto ja iso.
Valpuri haroi hiuksiaan, katsoi Venlaa, joka juoksi puutarhassa, hohtavat hiukset tuulessa liehuen.
Hän astui askelen tyttöä kohti ja Venla kääntyi, hymyillen heleästi, juuri Valpurille, ojentaen kädessään unikon, jonka oli salaa poiminut.
Mummo! Tule ottamaan, tässä on kukka! Venla huusi, ja hänen äänensä helisi kirkkaana kuin lintujen laulu yöttömässä yössä.
Valpurin sydän muljahti. Hän ymmärsi, ettei koti ollut pelkkä paikka, eikä veri ollut ainoa side. Joskus elämä antoi mutkien ja pettymysten kautta ihan toisenlaisen lahjan.
Hän polvistui Venlan viereen, sulki tytön syliinsä ja naurahti, aivan aidosti, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
Olkoon niin, ajatteli Valpuri hiljaa itseksensä täällä on paikka minullekin, mummosedälle, äidille ja vaikka vanhalle anopille, kunhan riittävästi tahtoo.
Ja kun ilta laski puutarhaan, ja lampunvalo syttyi kartanon ikkunoihin, Valpuri huomasi, että elämä, kaikessa mutkikkuudessaan, ei ehkä ollutkaan niin vaikea kestää kun vain suostuu ottamaan vastaan sen, mitä sattuma tuo mukanaan.
Ja niin juorut kylällä hiljenivät, ja Valpuri jäi asumaan sinne minne oli joskus ajatellut, ettei koskaan kuulunut ja juuri siellä hän löysi naurun, ystävyyden ja rakkauden, uuden perheen, joka kelpasi ihan sellaisenaan.
