Isä, älä vie! nyyhkäisi nuorempi tytär, seitsemänvuotias Iita, nenä punaisena itkemisestä. Et voi viedä Minttua poissa, se on meidän!
Sun Minttus, isä Jarmo väänsi ratista kireästi, se sotkee joka paikkaan. Joka paikkaan! Eteisessä, uunin vieressä, ja eilen vielä kenkiin laski kasan. Mutta sinne minne pitäisi, ei suostu menemään. Mitä mä teen sen kanssa, häh?
Mutta isä…
Nyt riittää! isä kivahti.
Rämä valkoinen Lada hyrähti käyntiin, ruoste pilkutti ovia. Takapenkillä, ahtaassa pahvilaatikossa, itki ohuella, surkealla äänellä Minttu.
Älä vie isä! nyyhkäisi Iita uudestaan, pidellen tiukasti portinritilöistä kiinni ja katsoen hiljaa perään, kun elämää nähnyt Lada katosi mutkan taakse.
Kostea, harmaa syksy. Painava, matala taivas leijui kylän yllä. Tuuli riuhtoi tyttöjen lettejä, tarttui kukkamekon helmaan.
Iita, tule sisään sieltä! Vilustut! huusi ikkunasta äiti, Sanna-Mari. Miksi seisot siinä kuin juurtuneena?
Tyttö ei liikahtanut. Kyyneleet valuivat kirvelevinä poskille.
Minttu… Heidän Minttunsa… Oranssiraidallinen, valkoiset tassut ja pörröinen rinta. Illalla se kehräsi Iitan sylissä, kääriytyi rullalle uunin viereen. Nyt…
Sisällä tuoksui haudutettu kaalilaatikko ja pullataikina äiti leipoi piirakoita. Isommat lapset Veikko (kolmetoista), Sanni (yksitoista) ja Oskari (yhdeksän) istuivat vihkojen ääressä.
Tai ainakin esittivät niin. Veikko piirsi kulmat kurtussa vihkoon, katsomattakaan mitä kirjoitti. Sanni oli piiloutunut oppikirjan taakse, mutta punaiset silmät paljastivat kaiken. Oskari, yleensä perheen äänekkäin, oli hiljaa ja mutusteli kynää.
Näin se aina menee, puuskahti Veikko ja paiskasi kynän pöytään. Isä päättää ja se on sitten siinä! Ei kysynyt keneltäkään!
Rauhoitu nyt, painoi Sanna-Mari jauhoa lautaselle. Isä tietää kyllä mitä tekee. Meillä on jo kolme kissaa. Mirri ja Väiski osaa mennä laatikkoon, kuten pitää. Mutta tämä… teidän Minttu…
Se ei vaan ehtinyt oppia! huudahti Sanni nyyhkyttäen. Kyllä sitä olisi voinut opettaa!
Opettaa? Äiti hymähti. Ja kuka olisi opettanut? Minäkö? Mulla on jo tarpeeksi tekemistä: lehmät, siat, perunamaa ja te kaikki… Ja vielä kissa, jolla on prinsessan elkeet.
Me oltaisiin opetettu! Sanni väitti. Me kyllä!
Nyt on myöhäistä, sanoi Sanna-Mari tiukasti.
Iita hiipi hiljaa sisään, istahti ikkunalaudalle katsomaan tihkusadetta. Kylä näytti harmaalta matalat talot, palaneet kasvimaan varret.
Äiti… tuleeko Minttu takaisin kotiin? kysyi tyttö hennolla äänellä.
Sanna-Mari huokaisi raskaasti.
En osaa sanoa, kulta. En tiedä…
…
Puolen tunnin päästä Jarmo palasi. Riisui märkää takkia, ripusti sen naulaan ja asteli keittiöön. Lapsiin ei vilkaissutkaan.
No? kysyi vaimo.
Vein. Naapurikylään. Jätin Saarisille, lupasivat pitää huolta.
Onko sinne kauan matkaa? kysyi Oskari.
Viisi kilometriä, ehkä enemmän, murahti isä.
Ei se palaa, kuiskasi Sanni.
Eikä tarvitsekaan, Jarmo kylmästi. Aiheesta ei enää puhuta. Laita teetä, olen jäässä.
Sanna-Mari laski höyryävän kupin pöytään, lautaselle makaronia kastikkeella. Jarmo söi ääneti, nuoli haarukalla makaronit ankaralla väsymyksellä. Lapset istuivat, mutta kukaan ei koskenut ruokaansa he tuijottivat lautasiin kuin niissä olisi ollut jotain raskasta ja vierasta.
Illalla, kun talo hiljeni ja kaikilla oli oma peti, Iita pyöri sängyssä pitkään. Hän makasi leveän sängyn puolessa, jonka jakoi Sannin kanssa, kuunnellen sateen ropinaa, vanhojen seinien natinaa ja kaukaista kylän koiran haukkua.
Sanni, valvotko vielä? hiljaa kysyi hän.
Valvon, Sanni vastasi samanlaisella äänellä.
Minttu tulee varmasti kotiin. Olen varma. Se löytää tänne.
Älä puhu tuollaisia. Miten se löytäisi? Isä vei niin kauas. Viisi kilometriä! Pienelle kissalle se on kuin koko toinen maa.
Mutta Minttu on viisas! Kyllä se löytää…
Sanni kääntyi seinään. Iita tuijotti yhä kattoon silmät selällään ja kuiskasi hiljaa, kuten mummo oli opettanut: “Jumala, auta Minttua. Ohjaa se kotiin. Ole kiltti…”
…
Samana yönä Minttu istui Saaristen uunin alla naapurikylässä. Vanhat ihmiset olivat ystävällisiä: antoivat maitoa, leipäpalan, silittivätkin. Mutta kissa ei kehrännyt, ei puskenut keneenkään. Minttu oli vieras vieraiden keskellä.
Missä oli koti? Missä Iita, Sanni, Oskari ja Veikko? Missä Sanna-Mari, joka toisinaan salaa antoi pöydästä palan makkaraa? Missä tutut tuoksut uuni, heinä, maito?
Täällä kaikki tuoksui vieraalta. Puheensorina oli outoa. Talossa majaili iso harmaa kollikissa, joka sähisi Mintulle, kun tämä koetti tulla ruokakupille.
Minttu odotti. Aamuun asti. Kun emäntä meni aamulla kanalaa kohti, Minttu vilahti ovesta.
Voi hyvä tavaton! Mihin sä livahdat? Saarinen huusi.
Mutta Minttu jo juoksi. Kasvimaan halki, aidan yli, tielle. Hän ei pysähtynyt ennen kuin oli kylän ulkopuolella, märällä, syksyisellä pellolla.
Sade ei tauonnut. Kylmä, viiltävä vesi kasteeli turkin päätä myöten. Tassut liukuivat savessa, kynnet upposivat mutaan.
Maailma oli vieras. Mutta pienen sisällä paloi omapäinen muisto. Joku syvä, ikivanha vietti kuiskasi: “sinnepäin… jatka… älä luovuta”.
Yksi päivä meni. Minttu piiloutui vanhaan heinäkasan suojaan, tärisi kylmästä. Vatsa kurni. Hän yritti pyydystää hiirtä se livahti koloon. Minttu joi sadevettä lammikosta kitkerää ja maatunutta.
Seuraavana päivänä Minttu saavutti tien. Mutaista asfalttia, kuoppia siellä täällä, silloin tällöin ohi pärähti auto. Minttu ontui tien reunaa, kaatui, nousi ja jatkoi taas matkaa.
Yönä hän löysi hylätyn ladon. Lattialla lahonneita lautoja, hiirentuoksua. Hän sai saaliiksi hiiren nielaisi sen melkein purematta. Väliaikainen helpotus.
Kolmantena päivänä alkoi sataa räntää. Ensimmäinen lumi koko syksynä. Märkä lumi tarttui selkään. Mintun oranssi turkki jätti tummia tassunjälkiä vaalenneeseen maahan. Tassunpohjat särkivät, olivat vereslihalla. Hän kuitenkin jatkoi.
Sillä kaukana, jossain, oli koti. Siellä odotti lämmin nurkkaus. Lapset. Ja Sanna-Mari, joka ehkä joskus torui, mutta silitti, kun kukaan ei nähnyt.
Neljäntenä päivänä tuttu koivikko näkyi jo. Mintun pieni sydän jyskytti. Askelet kiihtyivät, hän melkein juoksi. Kyllä! Tuo oli sama koivikko, jossa kesällä poimittiin kanttarelleja, jossa Iita teki päivänkakkaraseppeleitä.
Viidentenä päivänä Minttu pääsi joelle. Kapea, mutta jääkylmä. Hän kahlautti itsensä läpi, kiipesi ylös, ravisti märän turkin.
Kuudentena päivänä alkoi yskä. Nenä valui, hengitys vinkui. Mutta matka jatkui.
Seitsemännen päivän aamuna, likaisena ja lumisena, Minttu könysi tutulle portille. Hän istahti, naukui heikolla, käheällä äänellä. Kukaan ei kuullut. Minttu naukui uudelleen, kovempaa.
Ovi avautui. Iita syöksyi kuistille paljasjaloin, yöpaita päällä.
Miiiiinttu! Iita huusi, avasi portin ja nappasi kissan syliin. Äiti! Isä! Kaikki, tulkaa! Se palasi! Minttu tuli takaisin!
Kuistille ryntäsivät Sanni, Oskari ja Veikko. Sanna-Mari kuivasi käsiään esiliinaan ja kumartui katsomaan kissaa.
Voi hyvänen aika… se on aivan laiha… Ja nenä vuotaa… Se on vilustunut, hän sanoi hiljaa.
Äiti, meidän pitää auttaa sitä! aneli Sanni.
Auttaa? Sanna-Mari pyöritti päätään. Tiedätkös monta eläinlääkäriä kissan takia täällä käy? Eläinlääkäri käy lehmille ja sioille, kissat pärjää itse…
Mutta äiti!
No hyvä on, ei itku auta. Lämmitä sille maitoa. Ja tuo rätti, pitää pyyhkiä. Katsotaan sitten…
Kynnykselle ilmestyi Jarmo. Hän pysähtyi ja vilkaisi oranssia kissaa tytön sylissä.
No, löysitpäs tien… mutisi hän.
Isä, se kulki viisi, jopa kuusi kilometriä ihan itse! Ajattele! Veikko henkäisi.
Isä ei vastannut. Hän kääntyi takaisin keittiöön.
…
Minttu kannettiin sisälle lämpimään ja asetettiin uunin viereen. Iita toi höyryävän maitokupin. Kissa joi ahnaasti, maito loiskui viiksille. Sanni kuivasi varovasti kissan turkkia vanhalla pyyhkeellä, pehmeästi ettei satu.
Tassut ihan vereslihalla … Sanni kuiskasi. Äiti, katso…
Sanna-Mari istui viereen, tutki kissan.
Voi ressukka… hän huokasi. Oskari, hae vihreää antiseptia. Sanni, ota sideharsoa. Laitetaan sidokset.
Entä nuha? Iita kysyi.
Nuha… äiti mietti. Kokeillaan kamomillaa. Vanha Kerttu-täti tietää, kysyn neuvoa. Pidetään lämpimässä ja syötetään hyvin Jumalan haltuun.
Siitä päivästä asti lapset hoitivat Minttua kuin vauvaa. Iita istui vieressä, silitti ja puhui hiljaa. Sanni keitti kanakeittoa kissalle. Oskari etsi vanhan peiton, levitti sen uunin viereen. Veikko nikkaroi ja nikkaroi.
Mitäs rakennat? Sanni kysyi.
Laatikkoa, mutisi Veikko. Että oppii tekemään tarpeensa laatikkoon. Kyllä me opetetaan.
Uskotko, että Minttu oppii?
On pakko oppia.
Minttu sairasti lähes viikon. Kuumeili, niiskutti, silmät valuivat. Mutta lapset eivät luovuttaneet: tiputtivat kamomillaa, syöttivät lämmintä maitoa ja peittelivät peittoon.
Vähitellen kissa virkistyi. Nuhakin meni, silmät kirkastuivat, turkki alkoi taas loistaa.
Sitten alettiin harjoitella hiekkalaatikolle. Veikko oli tehnyt sen vanhasta laatikosta, täytti hiekalla. Aina kun Minttu alkoi etsiä paikkaa, joku vei sen laatikolle.
Tähän, Minttu, näin, Iita sanoi kärsivällisesti.
Minttu protestoi, änkesi karkuun. Mutta lapset olivat sinnikästä sorttia. Lopulta tapahtui ihme Minttu meni itse laatikolle, kuopsutti hiekkaa ja teki kaiken oikein.
Onnistui! Iita huudahti. Äiti, isä! Minttu meni itse laatikkoon!
Sanna-Mari hymyili ensi kertaa päivään moneen.
No niin… Kyllähän siitä tuli. Kuka olisi uskonut.
Jarmo istui pöydän ääressä lehteä selaillen. Hän kohotti katseen ja katseli kissaa, joka lipoi ylpeänä tassuaan hiekkalaatikon vieressä.
Sinussa taitaa olla sisua, hän sanoi hiljaa. Aikamoinen matka takaisin…
Isä, et enää vie Minttua pois, ethän? Iita kysyi varovasti.
Hetken isä mietti. Sitten vastasi:
En vie. Jos se kerran löysi takaisin… kai sen paikka on täällä. Meidän kanssa.
Iita hypähti ja halasi isää niin lujasti kuin uskalsi.
Kiitos, isi! Kiitos!
No mutta nyt riittää, Jarmo murisi, mutta kasvoilla suli jo pieni hymy.
…
Minttu eli perheen luona monta vuotta. Sen jälkeen ei enää tullut vahinkoja, kaikki tarpeet tehtiin hiekkalaatikkoon. Iltaisin Minttu kehräsi uunin vieressä, lämmitellen kerällä. Hiiriä Minttu pyysi yhtä tehokkaasti kuin Mirri ja Väiski siitä olivat lapset ylpeitä.
Joskus Jarmo vilkaisi Minttua ja pudisti päätään.
Siinä kissassa on luonnetta, hän totesi. Tietää, missä koti on. Mikään matka ei estä.
Lapset nyökkäsivät. Niin se oli: Minttu tiesi mihin kuului ja palasi vaikka sateen, kylmän ja nälän läpi. Koska kotona odotettiin.
Ja jossa odotetaan, siellä kuuluu asua ja elää. Niin kauan kuin yhdessä jaksetaan, kulkee elämä eteenpäin.
