Älä opeta mua elämään
Miina, päästä mut sisään! En kestä enää olla niiden kanssa samassa talossa. Tämä ei ole koti, tämä on ihan pelkkä loukku, nyyhkytti pikkusisko ovella.
Tää Elviira näytti siltä kun morsian, joka on karannut alttarilta. Ripsiväri valunut poskille, huulet tärisee Kädet puristaa ison matkalaukun kahvaa.
Odota, odota hetki Miina haukotteli unenpöpperöisenä ja astui sivuun. Mitä nyt on tapahtunut?
Ei ne vaan osaa antaa mulle elää, Miina! Et arvaa millanen meininki meillä on. Eilenkin tulin kotiin kymmeneltä, enkä yhdeksältä. Isä järjestää heti kuulustelut ja haisteli kuin poliisikoira! Äiti ei koskaan opi koputtamaan oveen. Aina tulee keskelle vaatteiden vaihtoo, kun oon kavereiden kanssa tai soittelen. Ei mulla oo yhtään omaa tilaa!
Elviira papatti toisella hengellä, ärtymys paistoi. Kyllä ne vaatimukset kuulosti järkeviltä kaksikymppisenä totaalinen kontrolli on ihan hullua. Kuka jaksaa, kun vanhemmat kaivaa sun taskut, tulee ilmoittamatta huoneeseen ja vaatii selitystä joka askeleesta?
Sinne et mene, tätä et syö, tuon kanssa et istu! jatkoi Elviira. Mä en enää oo kymmenen. Oon aikuinen. Mulla on oikeus elää kuten haluan, enkä niin kuin heille sopii. Tänään sanoin että jäisin kaverille lukemaan tenttiin, niin isä sanoi heti: Ei mitään yökyläilyjä, kotona opiskelet. Onko tää muka normaalia? En oo mikään yläkoululainen!
Miina kuunteli kärsivällisesti ja hetken jopa sääli Elviiraa. Vanhemmat oli kyllä vähän vanhan liiton, huolehtivaisia ja liiallisen tarkkoja.
Eipä Miinakaan ollut vaaleanpunaisella pilvellä kasvanut. Kaksikymppisenä hänkin kapinoi. Ei tykännyt siitä, että isä odotti ikkunassa kello yhteentoista, tai että äiti tarkisti oliko pipo päässä. Miina ratkaisi homman päättäväisesti.
Mä siirryn etäopiskeluun, hän ilmoitti seitsemän vuotta sitten vanhemmille. Muutan pois.
Mihin? Miten aiot elää? äiti kauhistui.
Kaveri duunaa kampaamossa, niille tarvitaan adminia. Vuokrataan kolmisin huone, pärjätään kyllä. Ja jos en pärjää, tulen takaisin.
Miina pärjäs. Vaikeasti, mutta silti. Eka puoli vuotta meni tyhjän kaurapuuron voimalla ja nukkuen luhistuneella sohvalla, mutta kukaan ei määrännyt milloin piti mennä nukkumaan. Vanhemmat halusi auttaa rahalla, tuoda ruokaa, mutta Miina päätti pysyä omillaan.
Kaikki hyvin, pärjään kyllä, hän sanoi.
Silloin Miina sai avaimet mummon kaksioon. Ei se ollut lahja, enemmänkin merkki siitä että he luotti hänen vastuuseensa.
Mutta Elviira, se meni ihan eri tavalla.
Kaks vuotta sitten toinen mummo menehtyi. Hänen kaksion peri Elviira. Hän täytti juuri kahdeksantoista.
No nyt! julisti Elviira heti perinnön saatuaan. Oon nyt haluttu morsian, jopa oma koti! Voin muuttaa pois!
Vanhemmat vilkaisi toisiaan hämillään.
No, se on sun asunto, sanoi isä. Talvella vesilasku ja muut yhteensä, vähintään kuusisataa euroa, jos säästää. Ruoka… Riippuu mitä syöt, mutta kymmenisen sataa menee helposti. Matkat, vaatteet, kosmeettiset jutut, netti… Yhteensä, jotta asut omillasi ja jatkat opiskeluja, tarvii kuukaudessa vähintään kaksituhatta euroa. Mistä ajattelit ne saada?
Elviira räpytteli ripsiään. Ei ollut mitään vastausta. Hän luuli tekevänsä jo suuren palveluksen kun opiskeli vanhempien rahoilla.
Asia jäi siihen. Eikä Elviira siitä taistellut ei ollut kiire muuttaa. Mutta yksi asia jäi kaivertamaan. Vanhemmat alkoivat vuokrata kaksioaan ja ottaa rahat itselleen: maksoivat niillä hänen lukukausia, laskuja, ruokaa ja vaatteita. Välillä Elviira sai pikku taskurahaa, mutta silti tyytymättömyys kasvoi. Hän halusi asua omassa asunnossa ja olla tekemättä mitään.
Kun Miina muisteli näitä riitoja, hän katsoi sisarta vähän tarkemmin. Uusi takki, nahkasaappaat, merkkilaukku Elviira ei näyttänyt vangilta vaan prinsessalta, jota häiritsee joku herne patjojen välissä.
Ne vei mun auton avaimet, valitti Elviira, kuivaten kyyneleitä. Sanoivat, että ennen kuin saan tentit suoritettua, kuljen vaikka bussilla. Ajatella! Bussilla! Pitää odottaa puoli tuntia!
Apua, Miina sanoi kuivasti, kun Elviira raahasi matkalaukkua. Mitä sä nyt aiot tehdä?
Kyllähän sympatia huvottui nopeasti.
Mä jään sulle asumaan, kunnes ne taas rauhoittuu ja pyytää anteeksi. Sullahan on kaksio, tilaa riittää. En tuu häiritsemään, opiskelen rauhassa…
Miina puristi huuliaan. Ei halunnut haukkua Elviiraa, mutta jotain tässä oli pielessä.
Elviira, hän huokaisi. Puhutaanpa suoraan. Haluatko elää kuin minä? Ilman kontrollia, kyselyä ja kotiintuloaikoja?
Tottakai! Elviiran silmät loisti. Haluan itse päättää milloin tulen kotiin ja mitä puen.
Hyvä. Mutta miksi tulit mulle, etkä vuokrannut asuntoa? Tai hankkinut huonetta opiskelija-asunnosta?
Elviira katsoi hämmentyneenä, selvästi kysymys tuntui hänestä oudolta.
Siis mitä? Ei mulla oo rahaa. Oon opiskelija.
Just niin. Olet päätoiminen opiskelija, joka elää vanhempien kustannuksella. Syöt heidän ruokaa, pidät heidän päältä ostamia vaatteita, ajat autoa jonka isä tankkaa, listasi Miina sormillaan. Vapaus, Elviira, on kallista. Olin sun ikäisenä sekä töissä että koulussa. Sä haluat vaan kaiken eikä mitään vastuuta.
Ai Ai et sä aio ottaa mua asumaan?
Miina huokaisi. Ei halunnut joutua tähän sotkuun, mutta nyt oli pakko.
Soitan ensin äidille, hän sanoi. Haluan kuulla tän koko homman heidän suusta.
Elviira epäröi, mutta ei voinut estää siskoa.
Oli jo myöhä, mutta äiti oli yhä hereillä. Keskustelu oli kiivas, Miina laittoi kaiuttimen päälle. Selvisi, että vanhemmat oli ottaneet auton avaimet ja rajoittaneet Elviiran menoja siksi, että hänellä oli useita rästiä erottaminenkin oli jo lähellä.
Kurssin opettajat on vaan ilkeitä! Ne ei tykkää tytöistä, Elviira selitteli, punastellen.
Mutta muut on kuitenkin päässeet läpi, miksi juuri sinä et? isä vastasi. Oletko ajatellut että olet fiksumpi? Luulit että muuttamalla siskolle saat lomailla vapaasti?
Isä on oikeassa, Miina katsoi Elviiraa. En peittele ketään, enkä aio olla sun hoitaja.
Elviira mulkaisi siskoa.
Ette kaikki muka nyt käänny mua vastaan? No sitten mä muutan omaan asuntoon! Heti! Heittäkää vuokralaiset pihalle. Elän siellä yksin, eikä kukaan sano mulle mitään.
Hetki oli hiljainen. Elviira nosti nenänsä voitokkaasti, luullen laittavansa vanhemmat lujalle.
Hyvä, äiti sanoi yllättävän rauhallisesti. No problem.
Elviira melkein hyppäsi tuolilta.
Oikeasti? Heitätte pois? Heti huomenna?
Ei ihan heti, mutta sopimuksen mukaan, isä sanoi. Heillä on kaksi viikkoa aikaa muuttaa. Sillä aikaa asut meidän luona ja hoidat hommas. Mutta, Elviira Ymmärrätkö että olet nyt itsenäinen?
Niin sisko tiukensi katsettaan.
Vuokratuloja ei enää tule, joten isä piti tauon, jotta info upposi Elviiran päähän. Maksa itse opintosi jatkossa. Saman verran kotihoito maksat, ruuat, vaatteet, netti ja muut kulut. Ei tule penniäkään apuja. Olet aikuinen, joten elät kuin aikuinen. Tai sitten asut meidän mukaan, meidän säännöillä, ja me hoidetaan kulut. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.
Elviira katsoi Miinaa tukisilmää, mutta sieltä ei löytynyt kuin ironinen katse.
No, siskonen? Miina hymähti. Tervetuloa aikuisuuteen. Se kala onkin ruotoinen, vai mitä?
Puoli vuotta meni. Kaikki viestittely Elviiran kanssa tiivistyi satunnaisiin mitä kuuluu -kysymyksiin ja yhtä niukkoihin vastauksiin. Miina tiesi vain, ettei sisko asu enää vanhempien luona, muttei kysellyt enempää. Pelkäsi että yrittää pian taas päästä siskon kustannuksella helpommalla.
Yhtenä sateisena päivänä Miina piipahti kahvilaan keskustan puiston laidalla. Tiskin takana seisoi Elviira.
Keskikokoinen cappuccino ilman sokeria? kysyi Elviira väsyneesti mutta kohteliaasti.
Nyt hän näytti ihan eri ihmiseltä. Ripsien pidennykset ja timanttimanikyyrit oli kadonneet. Lyhyet kynnet, hygieenisistä syistä. Merkkihupparin tilalla kahvilan vihreä essu ja nimilappu. Silmien alla varjoja, joita mikään meikki ei peitä.
Moi, Miina hymyili, tuntien sekoituksen sääliä ja kunnioitusta. Joo. Ja croissant, jos tuoreita löytyy.
Elviira nyökkäsi, ei hymyillyt vastaukseksi, vaan ryhtyi hommiin.
Tuoreita tänä aamuna.
Kaikki sujui nopeasti, ei enää vanhaa kerskuvaa hidastelua. Nyt piti pärjätä muiden mukana, ei vaatia muilta pysähtymistä.
Miten tentit meni? Miina kysyi, kun Elviira vaahdotti maitoa.
Hoidin ne, Elviira murahti. Siirryin etäopiskeluun. Helpompaa siellä. Äiti soitti just, kysyi auttaako ruuissa. Sanoin että pärjään kyllä.
Miina nosti kulmiaan.
Milloin susta tuli noin itsenäinen?
En itsenäinen vaan fiksu. Jos otan apua, ne alkaa taas nalkuttaa miksi lattia on likainen, miksi pölyä hyllyissä. En tarvitse sitä. Oon mieluummin kaurapuurolla, ja kukaan ei valita.
Miina naurahti. Elviira laski kupin pöytään.
Se tekee kolmesataa viisikymppiä.
Miina maksoi kortilla. Tuli pieni piippaus.
Oliko raskasta? Miina kysyi hiljaa.
Elviira jähmettyi hetkeksi. Silmissä vilahti jotain lapsellista, samaa kuin silloin puoli vuotta sitten, kun hän tuli matkalaukku kädessä. Mutta hän kokosi itsensä.
Ihan ok. Kukaan ei opeta mua enää. Ja myin auton, by the way. Metro on nopeampi. Ja halvempi.
Hyvin hoidettu, Elviira. Oikeasti.
Sisko veti hymyn puoliksi.
Jep. Oon fiksu. Välillä nukahdan tänne tiskille. Mee nyt, muuten saan sakkoa turhan puhumisesta.
Miina istui ikkunapöytään. Hän katseli kuinka Elviira hinkkasi tiskiä raivolla.
Ja niin, sisko sai mitä halusi: aikuisuuden ilman vanhempien valvontaa. Eikä se ollut niin paha. Siinä vain oli mukana yllättävän terävät ruodot, jotka piti pureskella huolella.
Miina juoksi kahvin, otti lompakosta tuhat euroa ja sujautti sen servietin alle. Sitten hän vei astiat tiskille ja lähti.
Se ei ollut apua sukulaiselle. Se oli tippi loistavalle baristalle, joka vihdoin oppi tasapainottamaan odotukset ja todellisuuden.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
