Kärpänen ikkunalaudalla surisee ohuesti ja terävästi. Vesa avaa silmänsä. Aamuaurinko leikkii tyynyn päällä ja Vesankin nenällä. Hän hymyilee ja venyttelee makeasti. Peiton alla on lämmin ja mukavaa. Pitäisi nousta, mutta miten ei yhtään huvittaisi!
Äiti, hän huikkaa arasti. Sitten kovempaa, ÄITI!
Äiti astuu huoneeseen, kuivaten käsiään esiliinaan.
Heräsitkö jo? Miksi huutelet? Hän tulee sängyn viereen, kumartuu ja suukottaa lempeästi poikansa töpönenään.
Huomenta, poikaseni! Ylös siitä, vesseli!
Vesa kietoo kätensä äidin kaulaan. Äiti tuoksuu maidolta, leivältä ja joltakin ihan oman kodinlaiselta ja herkulliselta. Kun ennen asuttiin kaupungissa, isä herätti Vesan varhain ja vei päiväkotiin. He tekivät aamuvoimistelun, pesivät hampaat, räiskyttelivät vettä ja nauroivat äiti vain mutisi ja hoputti. Mutta sitten kaikki muuttui.
Eräänä iltana isä ei tullut hakemaan päiväkodista, ja Vesa istui siellä vahtimestarin kanssa ihan yömyöhään. Äiti tuli vasta, kasvot turvonneina itkuisina, ja kertoi ettei isää enää ole. Nyt hän on perheen ainoa mies. Tarkkaan Vesa ei ehtinyt ymmärtää, mutta myöhemmin kuuli aikuisilta, että isä oli joutunut autokolariin. Sen auton vuoksi asunnon veivät karhutaan miehet. He muuttivat nopeasti maalle mummon luo.
Kylä on iso. Se venyy joen vartta ja päättyy metsään. Juuri siellä metsän kupeessa mummo, Eila, asuu ja nyt myös Vesa äitinsä kanssa. Vesan ukki kuoli pojan ollessa pieni, joten nyt perheen isäntä on hän!
Mummo ja äiti käyvät töissä maatilalla. Nyt Vesa jo tietää: maatila on suuri talo, missä asuu sikoja, lehmiä ja jopa hevosia. Äiti on näyttänyt kaikki eläimet, kun otti Vesan mukaansa töihin. Vesa ei pidä maatilan hajusta yhtään hän pidättää nenäänsä ja mummo sekä äiti nauravat!
Poika sujahtaa kylmiin tossuihin ja juoksee ulos pyjamassa, kun on hätä. Elokuisen sunnuntaiaamun viileys kutittaa seitsemänvuotiasta. Hän värähtää. Kukot kailottavat siellä täällä. Kaukana haukkuvat koirat kilpaa. Mummo tulee navetalta ja mutisee:
Joku pirulainen taas myllännyt kanan aitaan, onko kylälle tullut suopeikko?
Kohta on syksy”, ajattelee Vesa jotenkin haikeasti mutta odottaen. Pääsisipä jo kouluun! Hänen pieni sydämensä hypähtää ilosta. Äidin kanssa kaikki on jo valmiina: uusi reppu on niin hieno! Kesän aikana hän on oppinut lukemaan, kirjoittaminen vielä ontuu.
Aamupalaksi on puuroa ja letut.
Vesa, me aiotaan tänään mennä mummon kanssa sieneen. Tuletko mukaan vai oletko vielä liian pieni? äiti hymyilee salaa silmäkulmastaan mummolle.
Totta kai tulen! protestoi Vesa suu täynnä kuumaa lettua ja kylmää maitoa.
Eväsretkelle lähdetään lähempänä puoltapäivää. Metsä ottaa heidät vastaan viileydellä. Elokuu on jo lopuillaan, mutta puita peittää yhä vihreä lehti. Vesalle löytyy sieniä melkein joka mättäästä, mutta äiti kertoo että kaikkia ei voi syödä ja näyttää oikeita ja vääriä. He kävelevät pitkään. Mummo katoaa jonnekin eikä vastaa äidin huuteluun.
Aurinko on painumassa metsän taa kun äiti sanoo, että pitää lähteä kotiin. Iso kori ja pussi ovat täysiä metsän anteja. Vesan sanko painaa kovasti, mutta hän ei valita. Onhan hän mies! Reitti ulos metsästä on hukassa. Äiti hermostuu. He törmäävät suohon, sitten ryteikköön, palaavat takaisin. Metsä kierrättää heitä. He huutavat mummoa, mutta haavan lehdet havisevat, eikä mitään kuulu.
Äiti istuu nurmikolle, aivan neuvottomana. Viisi minuuttia kuluu. Sitten takaa alkaa risut rytistä. Pensaat väistyvät ja esiin astuu itse noita-akka! Oikea, elävä! Äiti ponkaisee ylös jalkeille.
Vesa jähmettyy. Akka, ikäloppu ja käppyräinen, heittää maahan kuivan risukimpun ja lähestyy.
Mitä siinä pelästytte? En minä pienille pojille enää tee mitään! hän mutisee viekkaasti silmää iskien ja repaleinen suu vääntyy vinoon nauruun, nauraessaan nenäkin vääntyilee.
Eksyksissäkö? No kenen sällejä olette, Ojalaisia vai? hän kyselee ja odottamatta vastausta nostaa taas risunsa ja lähtee johdattamaan. Vielä vilkaisee taakse, harmaa katse siristyy:
No mitä töllötätte, tulkaahan perässä.
Äiti ja Vesa kiiruhtavat perässä, korit kainalossa. Akka kulkee päättäväisesti pitkän heinikon läpi, pian he saapuvat aukiolle. Kaukana siintää oma kylä. Toiselta puolelta aukiota mummo Eila nousee metsästä.
Noita-akka nauraa kimeästi, heilauttaa kättään ja käpertyy taakkansa alle kohti kylää.
Kiitos äiti kuiskaa epäröiden, mutta akka vain viittoo kuin torjuen ja harppoo kylää kohti.
Mummo on perillä.
Missä sinä viivyit, äiti? Oltiin jo eksyksissä, onneksi tuo vanha nainen auttoi!
Minna, miten voit eksyä metsässä, jossa leikit lapsena?
Mummo, oliko tuo oikea noita? ihmettelee Vesa.
Ei Vesa, se on vain Vanamo! Tosin äreä kuin mikäkin tonttu.
Illalla, iltapalan aikaan, Vesa kysyy yllättäen:
Miksi sitä Vanamoa sanotaan Vanamoksi?
En tarkkaan tiedä, mutta häntä sanottiin niin jo nuorena. Oli lapsena hyvin pyylevä. Perhe oli varakas, pitivät isoa kotia. Vanamo istui portailla leivän ja voin kanssa, eikä antanut kenellekään. Ei ihme, että ystäviä ei ollut. Oli niin lihava, että pojat sanoivat että navasta ratkeaa!
Itse muistan hänet jo aikuisena. Olin kymmenen, hän jo yli kolmekymppinen. Hän seurusteli Topin, traktorikuskin kanssa. Oli aikoinaan pulskakin, ei kuitenkaan kaunis nenä vain jäi mieleen, oli pitkä. Naimisiin menivät, poikakin syntyi.
Poika oli kahdeksan, kun kevättulvat olivat suurimmillaan. Miehet uittoivat tukkeja, pojat leikkivät niiden päällä. Isoimmat pojat pystyivät vetämään itsensä pois, mutta Vanamon poika oli pieni, putosi, tukkikin vielä iski päähän. Hukkui niille sijoilleen, allon alla katosi. Kolme päivää etsittiin, löytyi lopulta melko alhaalta. Vanamo sekosi, Topi alkoi ryypätä.
Hän löytyi talvella menehtyneenä lähimetsästä, matkalla kotiin juhlista. Ryyppivät kovasti, miehet tarjosivat yösijaa, mutta Topi lähti itsepäisesti kävelemään eksyi ja lyyhistyi polulle, pyry peitti. Vanamo pääsi lopulta mielisairaalasta, muttei koskaan ennalleen. Hän on jo viisikymmentä vuotta asunut yksin, ei juttua muille, pitää yhtä vuohta, kerää yrttiä ja parantaa niillä kun joku tulee pyytämään apua.
Mummo vaimenee.
Äiti alkaa kerätä astioita pöydästä.
Niin, elämä on harvoin kenellekään reilu, äiti sanoo mietteliäänä, ja Vesaa käy Vanamoa kovin sääliksi.
Syyskuu on kirkas ja heleä. Aamut ovat viileitä, jopa pakkasta päivisin vielä lämmin kuin kesällä. Ilma on kirkas ja värit nousevat ruskan purppuraan. Perunatkin on jo nostettu. Vesa on toista viikkoa koulussa. Hän muistaa varmasti aina ensimmäisen koulupäivänsä: miten opettaja, Sirkka-Liisa, tarttui käteen ja vei ekaluokkalaisjonon ensimmäisenä luokkaan, koska hän oli pienin.
Arvosanoja ei vielä anneta, mutta Sirkka-Liisa kehuu, että Vesa yrittää hyvin kunhan vain kirjoittaisi enemmän. Vesalla on uudet ystävät: Tapio ja Jari, molemmat toiselta luokalta ja samalta kadulta. He käyvät koulua yhdessä kun tunnit sattuvat yksiin. Koululta pääsee lyhintä tietä kulkemalla Vanamon viljelypalstan läpi. Joskus mummo tai äiti hakee Vesan.
Tänään Vesalla kävi tuuri. Opettaja piirsi vihkoon kaksi punaista tähteä ja hänet kirjattiin koulun kirjastoon. Hänen mielentila on huipussaan, kun hän lähtee kotiin yksin halki joutomaan, missä lojuu kaikenlaista roinaa vanhoja vaatteita, purkkeja, romua. Täytyy katsoa tarkkaan, ettei astu mihinkään epämääräiseen.
Yhtäkkiä Vesasta kuuluu outo ääni. Hän katsahtaa ylös ja hätkähtää edessä on lauma koiria. Paljon. Poika kääntyy juostakseen karkuun, mutta on myöhäistä: koirat ovat jo kehän muodostaneet. Suurin tulee lähelle, murisee hampaat paljastettuina. Vesa huutaa ja lyö laukullaan, mutta isoin koira nappaa repun ja repii sitä maata vasten.
Poika kaatuu, yrittää suojata kasvojaan käsivarsilla, mutta tuntee hampaiden pureutuvan olkaansa ja maailma pimenee. Vesa ei näe kuinka Vanamo, vanha noita-akka, juoksee pihansa poikki lapiota heiluttaen. Hän hyppää aidan yli ja riuhtoo villiintyneitä koiria pois helposti, kuin olisi nuori! Koiralauma kuitenkin hyökkää yhä uudelleen. Isompi uros hyppää Vanamon kumaraan selkään, puree kaulasta. Viimeisillä voimillaan Vanamo kaatuu Vesan päälle, suojaten hänet pitkällä hameellaan…
Samaan aikaan kylä on lähes tyhjä: nuoriso koulussa, aikuiset töissä. Eläintenhoitaja ja apumies palaavat kunnalta, miettivät rehua ja karjan rokotuksia. He karttavat kotiin kinttupolkua pitkin kun näkevät liikettä pusikossa ja kuulevat koiran murinaa.
Jussi, käännä auto tuonne Vanamon pihalle, nyt pitää katsoa tarkkaan!
Jussi ohjaa auton lähemmäksi. Näky on hurja: koirien lauma, kaikkialla verta, irti revittyjä vihkoja ja kirjoja. Vanamo makaa maassa, toinen käsi luuhun asti raadeltu, iso koira repii kaulaa. Miehet ryntäävät apuun, potkivat ja lyövät koiria minkä ehtivät koirat nappaa kiinni. Jussi tarttuu veriseen lapioon ja hakkaa laumaa, koirat ulvovat ja panevat vastaan. Pian kuuluu laukauksia kylältä juoksee ihmisiä aseineen ja talikoineen. Lauman johtaja pakenee metsään, muut perään.
Vanamo ähisee. Vasta nyt miehet huomaavat että hänen alleen on jäänyt toinenkin: Vesa.
Jussi, nyt ambulanssi! Vanamo taitaa vielä hengittää!
Kun Vanamo siirretään, esiin paljastuu verinen, kalpea poika. Myös hän on tiedoton.
Syyspäivän aurinko kimmeltää tyynyllä ja Vesan pienellä nenällä. Hän avaa silmänsä. Valkoinen sairaalan seinä tuntuu pelottavalta.
Missä minä olen? Ajatus kirkastuu hitaasti. Hän liikauttaa kättään.
Äiti, itkien ilosta, halaa.
Vesa, poika, heräsit!
Vesan käsi ja olkapää ovat paketissa, ja kipu on kova.
Äiti, koirat purivat mun kättä, enkö enää pysty kirjoittamaan?
Et huoli, kulta, eivät vieneet koko kättä pois. Leikattu vain. Synttäreihin paranee äiti vitsailee. Kiitä Vanamoa. Hän suojasi sinut. Lepää nyt
Vanamon hautajaisia vietetään koko kylän voimin. Koirat repivät hänen molemmat käsivartensa ja jalkansa, sydän ei kestänyt sairaalassa.
Seuraavana päivänä kylän miehet, kiukkuisina ja salaa viranomaisilta, ampuivat koko villiintyneen lauman. Melkein neljäkymmentä ruhoa haudattiin kuopan alle kylän takana. Koiranpennut annettiin kyläläisten koteihin.
Vesa oli poissa koulusta vain yhden jakson. Käsi ei toimi vielä kunnolla, mutta hän harjoittelee joka päivä. Opettaja kehuu. Naapurin pojat pitävät Vesan nykyään sankarina!
Äidin kanssa he vievät haudalle ison kukkakimpun.
Ristiin kiinnitetyssä kyltissä lukee: Oikeasti Vanamon nimi oli Kyllikki Väisänen. Tasan yhdeksänkymmentä vuotta hän ehti elää.
Äiti purskahtaa itkuun.
On ihmeellistä, miten kohtalo kuljettaa! Kiitos Vanamo! Metsästä kiitos, ja varsinkin kiitos pojasta! Lepää rauhassa
Joulun näytelmässä, kun koulun juhlasalissa lavalle ilmestyi noita-akka, Vesa purskahti itkuun ja poistui salista käsikin alkoi taas särkeä. Hän muisti Vanamon.
