Myöntää, että rakastaa toista ja vaimon jättämästä kirjeestä paljastuu, että vaimo oli jo ajatellut kaiken etukäteen eikä rakastettu enää odottanut häntä
1. Kuukausi joka oli “niin kuin ennen”
Jouko pyöritteli myöhemmin mielessään tuota kuukautta, nyt unenomaisesti ja sumuisesti oliko Sini todella aikonut päästää hänet menemään? Vai tiesikö hän jo silloin, että hän itse lähtisi?
Kun Sini sanoi tasaisesti:
Hyvä, jos rakastat lähde. Mutta tee minulle yksi lahja
Jouko odotti kaikkea mahdollista: kyyneliä, huutoa, kysymyksiä “kuka hän on”, öisiä kuulusteluja. Mutta Sini katsoi häneen rauhallisesti suoraan:
Anna minulle kolmekymmentä päivää. Elä kotona kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin olisit vielä minun mieheni. En kysy mitään. En häiritse lähtöäsi. Mutta nämä kolmekymmentä päivää ovat minun. Voitko?
Hän oli melkein iloinen tässä on kypsä nainen, normaali ero, ei likaisuuksia. Häntä hiveeli, ettei Sini takertunut häneen.
Voin, sanoi Jouko keveästi. Totta kai.
Ja kolmekymmentä yötä ja päivää alkoivat.
Sini ei kysellyt mitään. Ei tutkinut puhelinta. Ei kaivanut nimiä. Ei pyytänyt puhumaan. Hän oli juuri sellainen kuin silloin kun Jouko rakastui häneen: hiljainen, lämmin, “tein lihapullia, tuoreita vielä”, käsi hänen olkapäällään kun Jouko astui sisään.
Jouko toi kukkia joskus. Ehkä omantunnon takia, ehkä koska “toinen” (Maija hän oli jo aikoja sitten muuttanut Joukon päähän), huomautti: “Yritätkö satuttaa häntä tahallasi?” niinpä Jouko piilotti syyllisyytensä kukkakimppuihin.
Sini otti kukat vastaan katseessa jotain, kuin hän tallensi. Ei häntä vaan kodin tunnelmaa. Miten kotona tuoksuu kardemumma. Miten Jouko riisuu kenkänsä eteisessä. Miten pyykkikone hurisee. Miten valo lankeaa Joukon kauluspaitaan kun hän tulee makuuhuoneesta.
Ajan myötä Jouko huomasi outoa: hän ei halunnutkaan lähteä. Siinä “toisessa elämässään” oli terävyyttä, sokerista jännitystä, siellä oli “minua halutaan”. Mutta täällä oli varmuutta. Liian varmaa, ettei arvostaisi. Muttei hän ollut unohtanut: “Rakastan toista.” Siispä on oltava johdonmukainen.
Sini kävi iltaisin suihkussa ja istui sitten koneelle kirjoitti jotain. Ei someen. Ei töihin. Kirjoitti, mitä ottaa mukaansa, mitä jättää ja kenelle ilmoittaa.
2. Aamu jolloin hän ei kantanut riitaa hän kantoi itsensä pois
Jouko heräsi hiljaisuuteen.
Mutta se ei ollut tavanomaista heidän hiljaisuuttaan, kun Sini antoi kahvia keittiössä, radiossa soi Tauno Palo. Tämä oli tyhjä hiljaisuus. Kuten asunnossa, jossa kukaan ei asu.
Sini? hän haparoi unenpöpperössä Sinille omistetulle puolelle.
Tyhjä. Peitto pedattu kuin hotellissa. Pyjamaa ei näkynyt.
Hän nousi keittiöön. Pöytä puhdas. Hellalla ei mitään. Tuolin selkänojalla ei Sinille tuttu aamutakki. Eteisessä ei hänen lenkkareitaan. Naulakossa, missä Sinillä aina roikkui laukku, tyhjyys.
Aluksi Jouko ei pelästynyt ajatteli: “Varmaan meni äidilleen aamulla.” Mutta pöydällä oli arkki, taitettuna. Tavallinen valkoinen vihkon lehti. Sinin käsialaa, siistiä kuin sade.
Ylhäällä vain yksi lause, josta Joukon selkä oikeasti kylmeni:
“Sainkin lahjan itse.”
Hän istui alas. Avasi.
Ja se mitä hän alkoi lukea, oli se mistä “hiukset nousivat pystyyn”.
3. Kirje, joka ei ollutkaan vain kirje
Se ei ollut pelkkä “lähdin, ole onnellinen”. Se oli raportti. Viileä, mutta kirjoitettu rakkaudella, Sinimäisellä kärsivällisyydellä. Sini johdatteli, kuin selittäen:
“Sinä sanoit: ‘Rakastan toista.’
Minä vastasin: ‘Hyvä, lähde.’
Mutta, Jouko, et ymmärtänyt, että sillä hetkellä et sinä jättänyt minua vaan minä päästin sinut.
Pyysit vapautta annoin. Tarvitsin 30 päivää sulkeakseni kaikki perään jäävät asiat ja selvittääkseni ‘toisen’.
Lue tarkasti. Älä revi, älä polta. Tulet tarvitsemaan tätä.”
Lista jatkui:
1. “Asunnosta”
“Asunto, jossa asut, on minun. Se tuli minulle isoäidiltä, ja se on merkitty minun nimelle heti kun menimme naimisiin. Et muista, koska silloin olit vain rakastunut ja ajattelit että ‘ikuisesti’.
Kaksi viime vuotta ehdotit myyntiä ja suurempaa. Kieltäydyin nyt ymmärrät miksi.
Eilen laitoin Digi- ja väestötietovirastoon ilmoituksen: et voi tehdä muutoksia ilman läsnäoloani. Sinä ja ‘toinen’ ette saa tätä asuntoa mihinkään.”
2. “Autosta”
“Voit pitää auton. Se on sinun. Kirjasin sen lahjaksi sinulle kyllä, usko pois koska en halua sinun ajattelevan, että jätän sinut tyhjin käsin. En kosta. Vain lopetan asiat.”
3. “Sinun ‘toisesta'”
Tässä Jouko todella kylmäsi.
“Luulit, etten tiedä, kuka hän on. Tiedän. Maija. 29. Työssä matkatoimistossa ja rakastaa ‘hienoa elämää’.
Et törmännyt häneen sattumalta, kuten luulit. Hän oli sopivasti siinä kuppilassa, missä olit kavereiden kanssa.
Mutta se ei ole kaikki.
Kymmenen päivää sitten tapasin hänet. Kyllä, Jouko. Minä. Hän tietää hyvin, että sinulla on vaimo.
Istuttiin kahvilla. Sanoin: ‘Jos kerran rakastatte miestäni, tutustutaan.’
Ensin hän myhäili, mutta kun tiesi matkastanne Turkuun, hotellista Kalliossa ja rannekorusta jonka annoit hänelle rentoutui.
Ja tiedät mitä sanoi?
‘Sini, olet upea nainen. Mutta Jouko aikuinen mies. Hän tekee omat valintansa.’
Ja sitten:
‘En aio olla hänen vaimonsa enkä pestä hänen sukkiaan. Riittää, että hän maksaa asunnon ja matkat. Haluatko ota hänet takaisin, kunhan rahat tulevat jatkossakin.’
Laitoin nauhurin päälle.”
Kirjekuoressa oli pieni muistitikku.
Jouko hengitti syvään. Hän ei uskonut. Maija? Hänen Maija? Se, jonka takia hän halusi “lähteä kauniisti” eikä “satuttaa Sinia”? Että voisi sanoa noin?
Hän selasi eteenpäin.
4. “Miksi pyysin kuukauden”:
“En ole hullu. En halunnut riidellä yöllä. En halunnut skandaaleja. Tarvitsin:
tavata Maijan ja kuunnella rauhassa,
siirtää takaisin rahat, joita aloit hiljaa lähettää hänelle yhteiseltä tililtä (kyllä, Jouko, yhteinen tili on meille, ei sinulle ja Maijalle),
ilmoittaa pankille yrityksistäsi nostaa säästöjä,
valmistella eropaperit niin, ettet jää tyhjän päälle,
ja tallentaa sinut normaalina. En senä, joka kulki kotona syyllisenä kukkineen, vaan sen, joka vitsaili, söi munakasta ja suuteli niskaani aamulla.
Se oli lahja itselleni. Halusin elää vielä yhden tavallisen kuukauden avioliittoa. Viimeisen. Sitten sulkea oven.”
Hän alkoi pelätä. Kaiken aikaa, hän oli luullut olevansa ohjaimissa. Että nyt, valkoinen ja pehmeä, hän “menee nätisti”, vielä Sini kiittää rehellisyydestä. Mutta hänet oli laskettu ulos jo ajat sitten.
5. “Mitä seuraavaksi”:
“Kun luet tämän, olen jo matkalla äitini luokse Ouluun. Haen eroa siellä.
Sinun ei tarvitse tulla kaikki hoituu juristini kautta.
Sinulle jää auto ja henkilökohtaiset tavarat.
Keittiön remonttilaina sinun, siirsin sen sinulle (olit aina sanonut ‘pesäsi’, nyt maksa).
Yhteiset säästöt on jäädytetty, kunnes allekirjoitetaan sopimus.
Ja vielä Maija kuukauden päästä irtisanoutuu matkatoimistosta ja menee naimisiin. Ei sinun kanssasi. Hänellä on jo sulhanen.
Hän sanoi sen minulle itse. Löydät sen tallenteelta.
Eli, Jouko, et rakasta ‘toista’, vaan illuusiota, johon sinut johdatettiin elegantisti, naisten tapaan.”
Viimeinen kappale ei ollut enää niin kylmä.
“Et ole huono. Sinä vain uskoit, että sinua ei voi olla rakastamatta. Se on miesten tauti.
Oikeasti rakastin sinua. Kauan.
Mutta rakastanko miestä, joka myy meidän elämämme matkan vuoksi ja sievän hameen takia? en.
Siispä lähde.
Ja ensi kerralla, kun sanot naiselle ‘rakastan toista’, varmista ensin, että ‘toinen’ rakastaa sinua.
Hyvästi.
Sinun entinen ‘helppo’ vaimo,
Sini.”
Alhaalla oli huomautus, joka sai Joukon korvat kuumottamaan:
“P.S. Jos yrität etsiä minua tai järjestää kohtauksia Maijan keskustelutallenne lähtee esimiehelle ja äidillesi. Ei kostoksi. Koska joskus on hyvä katsoa itseään ulkoa.”
4. Unen tarkistus
Ensimmäiseksi Jouko ryntäsi koneelle. Työnsi muistitikun. Tallenne avautui.
…ymmärrättehän, Sini, kuului Maijan ääni. Vakaa, hauskan sävyinen. No miksi roikutte Joukon perässä? Olette aikuinen nainen. Hän ihan ok. Antelias. Mutta tiedätte, että hänellä on perhe. En ole tyhmä en aio mennä naimisiin hänen kanssaan. Sain mitä halusin riittää.
Jos hän päättää lähteä? Sini kysyi rauhallisesti.
No lähtee, so what? Maija haukotteli. Hän tajuaa puolen vuoden päästä, ettei minä aio tehdä kotiruokaa. Ja silloin olen jo menossa naimisiin. Niin kuin sanoin minulla on jo toinen. Jouko on nyt vain kätevä lompakko.
Hän ajattelee rakastavansa sinua.
Kehittäköön mitä haluaa, Maija naurahti. Miehet tykkää leikkiä “poikaa rakastuneena”. Pääasia, että rahat kulkee. Älkää huoliko, en vie miestäsi. En tarvitse häntä.
Sinin ääni tallenteella oli vieno:
Entä jos luovutan hänet itse?
Oi, viekää takaisin! Maija nauroi. En ole mukana. Mahdollisuudet ovat tärkeitä.
Jouko sulki nauhoituksen.
Hänet peitti fyysinen tunne kuin kylmää vettä olisi kaadettu päälle. Rintakehässä oli tyhjää, tahmeaa.
Hän oli lähtenyt vaimonsa luota naisen luokse, joka jo aikoi mennä naimisiin toisen kanssa.
Hän “rehellisesti tunnusti” vaimolle, joka jo kuukauden ajan paikkasi kaikki taloudelliset reiät.
Hän ajatteli olevansa “aikuismainen”… mutta näytti naivilta pojalta suurella lompakolla.
Noloa niin kuin ei koskaan ennen.
5. Miksi lahja oli tärkeä
Vasta illalla hän ymmärsi, miksi Sini nimitti sitä lahjaksi.
Jouko luuli, että hän lahjoitti Sinille rehellisyyttä.
Mutta Sini lahjoitti itselleen aikaa.
Kolmenkymmenen päivän aikana hän:
siirsi yhteiset rahat pois Joukon ulottuvilta,
varmistui, ettei “toinen” ollut kilpailija, vaan vain kuluttaja,
hoiti paperit omalle asunnolle ja tulevaisuudelle,
ja tärkeimpänä hyvästeli Joukon omalla tavallaan.
Ei paiskonut ovia, ei rikkonut lautasia.
Lähti kauniisti. Nyt kivun kantaa Jouko, ei Sini.
Jouko istui eteisen lattialle. Heidän eteiseensä. Hänen asuntoonsa. Ja ensimmäistä kertaa kuukauteen itki. Ei koska “vaimo meni”. Vaan koska ymmärsi:
Sini oli koko ajan viisaampi.
Sini tiesi kaiken.
Ja Sini rakasti aikuisesti, ei kuten Maija “niin kauan kuin maksetaan”.
Hän otti puhelimen. Etsi Maijan. Soitti.
Hei, kulta, Maija vastasi kevyesti. Miksi näin aikaisin
Voimmeko tavata? Jouko krohisi.
Ei nyt, Maija sanoi heti. Tänään olen Samin kanssa. Sanoin sinulle. Älä draamaa. Sinä tiesit, että minulla on oma elämä.
Samin kanssa? Joukon kurkku kuivui. Onko hän sulhasesi?
No kutsutaan niin, Maija kuittasi. Jouko, ei nyt. Olit avulias kiitos. Mutta en koskaan luvannut mitään. Nyt menen.
Puhelu katkesi.
Jouko tuijotti puhelinta.
Se oli siinä.
Hän menetti vaimonsa naisen takia, jolle hän oli vain maksuvaihtoehto.
Epilogi
Viikon päästä tuli kirje. Paperinen.
“Jouko.
Älä etsi minua.
En ole vihainen.
Olen vain valmis.
Kun joskus kasvat rakastamaan ihmistä eikä harhaa kaikki järjestyy.
Mutta älä enää sano ‘rakastan toista’, ennen kuin tiedät sanooko toinen sinusta saman kuin Maija sanoi minulle.
Nauti elämästäsi.
Sini.”
Hän laski kirjeen Sinin aiemman viestin viereen ja ymmärsi: suurin lahja jonka Sini hänelle antoi, oli hän itse. Kokonaisuudessaan, ilman silauksia.
Ja siitä hiukset nousivat oikeasti pystyyn sillä itsensä näkeminen sellaisena oli pelottavampaa kuin tunnustaa: “rakastuin toiseen”.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
