Elämää on jatkettava. Lähti minkä lähti. Olisikin ollut hyvä mies, mutta tuollaisena epärehellisenä mitäpä sitä suremaan. Kasvatetaan lapsi ihan itse, älä huoli!
Pekkaa kasvattivat hänen äitinsä ja ukkinsa. Vanhasta mummista Pekka ei muista juuri mitään oli vain viisi, kun tämä nukkui pois. Vahvimpana muistiinsa jäi mummon tuore pulla, jonka tuoksua ei ole voinut unohtaa
Isää Pekka ei ollut koskaan nähnyt. Tämä oli kadonnut jo ennen synnytystä. Pekan äiti, Marja, oli muuttanut lapsuuskotiinsa maaseudulle yhdessä miehensä kanssa.
Tapasi vanhempansa, hääpäivä sovittiin, mutta yhtäkkiä sulhanen katosi jäljettömiin.
Eivät alkaneet etsimään. Marja itki pitkään, hän oli jo raskaana
Ei itku auta! tokaisi mummi silloin. Elämä jatkuu. Jos lähti, niin lähti. Kun ei kunnon mies ollutkaan. Kasvatetaan lapsi itse eikä sureta.
Pekalla oli turvattu lapsuus, mutta häntä ei hemmoteltu. Opinnot sujuivat hyvin.
Ukkinsa kasvatti Pekasta jämptin miehen. Opetti kunnioittamaan vanhempia ja arvostamaan sitä mitä elämä antaa. Pekan kädet taipuivat kaikkeen, mihin ryhtyi hän onnistui.
Kolmekymppisenä Pekka oli suorastaan haluttu sulhanen. Komia mies, hyvä työ ja korkea palkka 4100 euroa kuukaudessa ja kolmio Tampereella. Kaikki kohdallaan!
Tytöistä ei ollut pulaa, mutta Pekka ei kiirehtinyt. Työkin vei aikaa. Viikonloput hän vietti aina äitinsä luona syrjäisessä kylässä. Ukki oli menehtynyt jo vuosia aiemmin, nyt äiti sairasteli usein.
Kotitöissä Marja toki jaksoi vielä auttaa, mutta viime aikoina sekin alkoi olla raskasta.
Pekka suostutteli Marjaa muuttamaan hänen luokseen, mutta Marja pysyi itsepäisenä.
Mitä minä siellä? ihmetteli Marja pojalleen. Eihän sinulta lapsiakaan koskaan kuulu. Parempi olla täällä omassa rauhassa
No kesäksi tulet. Syksyllä voit levähtää ja mennä vaikka kylpylään. Saat levätä kunnolla ja sitten palata tänne. Tai ehkä minäkin tulen joskus takaisin
Sinullahan on töitä! hämmästeli Marja. Mitä sinä täällä maalla tekisit?
Kyllä täälläkin tehdään töitä kohautti Pekka harteitaan.
Tässä vaiheessa Pekalla oli kaksi naista mielessään. Hän ei tiennyt kumman valitsisi.
Toinen oli lempeä maalaisnainen, Sini. Ahkera ja lämmin.
Toinen oli Elina, säteilevä kaunotar Helsingistä. Näytti siltä, että tällainen hemmoteltu nainen ei keittiöaskareista ymmärrä mitään. Nauraa hersyvästi, eläväinen luonne
Pekka ei ollut kutsunut kumpaakaan luokseen. Tapasivat kahviloissa ja puistoissa. Mutta nyt oli jo aika tehdä valinta ja Pekka epäröi, kummasta luopuisi.
Pekka päätti ensin esitellä tytöt äidille. Marja oli juuri tullut kylpylästä kaupunkiin, ja lepo oli selvästi tehnyt hänelle hyvää.
Ensimmäisenä kylään tuli Sini. Ei tarvinnut kovasti houkutella: Sini sydämessään uskoi, että nyt hänen unelmansa toteutuisi mies esittelee äidille, sehän ei voi tarkoittaa muuta kuin kihlausta!
Sinulla on kyllä tilavaa täällä, Pekka, totesi Sini katsellen asuntoa.
Onhan täällä. Äitikin viihtyy, vaikkei jaksa enää kuten ennen.
Ai hän asuukin täällä? Luulin, että vieraissa vaan käy. Sairaana siis?
Joo.
Sanon suoraan: minusta ei ole häntä hoitamaan
En minä sitä pyydäkään! hämmästyi Pekka.
Mutta kun no, eikö olisi helpompaa asua erikseen? Eikös äidillä ole se talo siellä kylällä? Kyllä hänen on siellä parempi, ja meidän täällä ilman häntäkin.
Äiti asuu luonani, siitä en tingi.
Just, selvä Vielä ajattelin, että olet kypsempi. Jos mielesi muuttuu, soittele sitten!
Sini paiskasi oven kiinni eikä juonut edes kupillista teetä.
Sepä lähti nopeasti, Pekka ajatteli. Elina varmaan tekee saman, jään vielä ilman vaimoa
Pekka päätti kertoa Elinalle saman suoraan.
Oli miten oli, äiti tulee aina olemaan osa elämääni, Pekka sanoi.
En täysin ymmärrä, Elina totesi hämmentyneenä. Miksi kerrot tämän? Siis ymmärrän kyllä, että asutte yhdessä, mutta
Jos joskus asuttaisiin kaikki yhdessä, miltä se tuntuisi? Äidinkin kanssa?
Ihan hyvältä! Kysytkö nyt kenties jotakin isompaa?
Pekka hymyili.
Ehkäpä. Mennään esittelemään sinut äidille.
Apua Pidätköhän äidistäni? Mennäänkö heti, noin vaan?
Hyvin tulee mennä, ei tarvitse pelätä.
Elina ja Marja pitivät heti toisistaan. Naiset ymmärsivät toisiaan sanomattakin. Välillä he kävivät yhdessä kävelyllä odottaen Pekkaa kotiin töistä. Ja kerran menivät porukalla maalle, Marjan kotitaloon. Elina viihtyi maalla yllättävän hyvin. Marja päätti jäädä sinne kesäksi.
Voin jo ihan hyvin, sanoi Marja.
Puolen vuoden kuluttua vietettiin häitä.
Nyt saan nähdä lastenlapsia! iloitsi Marja.
Toive täyttyi. Syntyi ensin tytär ja sitten poika.
Pekka ja Elina asuivat lasten kanssa Tampereella. Lapset kasvoivat ja valmistautuivat yliopistoihin. Äiti oli viettänyt viime vuodet enimmäkseen heidän kanssaan kaupungissa. Kesälomilla koko perhe vietti aikaa Marjan talolla. Muttei Marja suostunut luopumaan talostaan kokonaan.
Elina, en tiedä, onko oikea hetki mutta haluaisin kuitenkin palata maalle vielä kerran. Lähdetäänkö viikonloppuna? kysyi Marja eräänä iltapäivänä miniältään.
Totta kai! Odotetaan, että Pekka tulee töistä ja lähdetään sitten koko porukalla.
Hyvä niin. Mutta mennään sitten heti. Kerro hänelle, että minulle tämä on tärkeää
Perillä maalla oli hiljaista kuten aina. Kylässä asukkaita entistä vähemmän, kaikissa ikkunoissa ei enää palaa valo.
No, nyt tulin kotiin jäädäkseni, sanoi Marja yllättäen. Myykää taloni, ei siitä paljoa saa, mutta muuten se vain rapistuu
Mitä puhut, äiti? hämmästeli Pekka. Lähdetään saman tien takaisin.
Niinpä niin, nyökkäsi Elina. Miksi puhut noin?
Ei se mitään. Laittakaa teekannu tulelle. Haluan kupin teetä vielä
Marja meni huoneeseensa teekupposen jälkeen ja kävi hetkeksi pitkäkseen lepäämään
Pekka ja Elina istuivat hiljaa keittiössä.
Äiti, nyt meidän pitäisi jo lähteä! huikkasi Pekka viimein.
Vastausta ei kuulunut.
Kun Pekka astui makuuhuoneeseen, koko mies pysähtyi Enää Marja ei vastannut Äiti oli nukkunut pois
Marja haudattiin pienen maatilan hautausmaalle.
Tiesikö hän tämän Halusi tulla kotiinsa vielä kerran Elina itki. Rakastin äitiäsi kuin omaani.
Olen huomannut sen. Mitä sitten teemme talolle?
Ei raaskisi myydä
Ei todellakaan. Se on osa mennyttä, osa perhettä. Annetaan sen vielä seistä.
Niin he päättivät. Talon annettiin jäädä, jotta lapset saisivat kasvaa siellä, ehkä vielä lapsenlapsetkin juosta pihallaAika vieri, vuodet vaihtuivat. Marjan huone jäi sellaiseksi kuin se oli ollut viimeisenä kesäpäivänä: teekupin pieni jälki yöpöydällä, villahuivi tuolilla. Tytär ja poika rakastuivat vanhaan taloon, oppivat tunnistamaan lintujen laulut ja mummon pullan tuoksun, joka kuin ihmeen kaupalla tuntui leijuvan tuvassa aina sateen jälkeen.
Jokainen kesä, juhannuksena, Pekka perheineen sytytti kynttilän kartanopihan laidalle, kiven juurelle. Hiljaisuudessa hän kiitti mielessään kaikkea mennyttä äitiä, ukkia, unohdettua isää, mahdollisuuksia jotka elämä oli antanut. Elina rutisti häntä kädestä, lapset tanssivat pitkin tuulenpyörteitä, ja Pekka rauhassa hymyili.
Vaikka kylän raitti hiljeni entisestään ja taloja tyhjeni vuosi vuodelta, yhdessä he pitivät kodin lämpimänä. Ja perheen tarina jatkui omana, lämpimänä, pullantuoksuisena.
